”Menneen nykyisyys on muisti, nykyisen nykyisyys on havainto ja tulevan nykyisyys on odotus”, kirkkoisä Augustinus tunnustuksissaan järkeili.
Kreikkalaisten mielestä oli olemassa kahdenlaista aikaa, kronosta ja kairosta. Näistä kronos tarkoitti janaa, jatkumoa, kronologiaa, kun taas kairos oli ajan äkillinen murtuma, yllätyksellinen hetki, hallitsematon silmänräpäys.
Taiteilijat kuvasivat Kairoksen nuorena, vaakaa säätävänä miehenä, mutta hänen henkilöhistoriaansa ei juuri tunnettu. Kronos, reipasotteinen titaani, kuohitsi kuitenkin isänsä, nai siskonsa ja söi vallankumouksen tavoin lapsensa, mikä lienee useimmille tuttu tarina.
Meidän projektissamme on mukana myös metsä, jonka olemme siipioraville, vemmelsäärille ja muille karvatassuille lahjoittaneet.
Vaikka Kronokseen liitettiin sellaisia ajan symboleja kuin tiimalasi tai viikate, varsinainen ajan herra oli (melkein täyskaima) Khronos, kaaoksesta syntynyt luova ja tuhoava voima.
Renessanssin kaudella suuretkin taiteilijat sekoittivat jo Kronoksen ja Khronoksen, mutta Visa Suonpää ja Patrik Söderlund olivat tarkkoina ja ristivät tuhatvuotisen taideprojektinsa – aivan oikein – Khronoksen taloksi.
Suonpään ja Söderlundin taiteilijaryhmä IC-98 on tutkinut aikaa ja yhdistänyt tutkimuksiinsa piirustusta ja animaatiota. Kun Lönnströmin taidemuseo myönsi ryhmälle apurahan, ideat aineellistuivat talona, ”ajan asuntona”.
”Halutaan ostaa tai otetaan vastaan lahjoituksena omalla tontilla sijaitseva mökki tai rintamamiestalo pitkäaikaista taideprojektia varten. Suosimme haja-asutusalueella tai erämaassa sijaitsevaa kohdetta, joka ei rajaudu tiehen. Missä tahansa päin Suomea, tontin ja talon koolla ei ole väliä. Talo voi olla asuttu, tyhjillään tai purkukuntoinen. Piharakennukset, hedelmäpuut, marjapensaat ja pala metsää ovat plussaa.”
Tällä ilmoituksella lähdettiin liikkeelle ja Pöytyän Ordenojalta, Turun lähitienoilta, löytyi ajalle sovelias lukaali. Parintuhannen neliön tontti ympäröitiin teräsverkolla ja taiteilijat poistuivat odottamaan, mitä hylätyssä pihapiirissä tapahtuu.
Lehtiä ei haravoida, lunta ei luoda, irronnutta kynnyspuuta ei naulita paikoilleen. Rakennukset saavat rauhassa rapistua, kasvit rehottaa ja eläimet perustella mielin määrin pesiään.
Aika näkyy jättämissään merkeissä, mutta autiotalon toisena omistajana sanoisin, että ajan hammas on tylsä ja merkit ilmestyvät hitaasti. Perennat kukkivat penkeissään, lehdet maatuvat olemattomiin, piha elää tuttua elämäänsä.
Lopulta, ehkä viidenkymmenen vuoden kuluttua, koittaa päivä, jolloin pihaa on enää vaikea tunnistaa, mutta ”perennus, perenna, aina joku suusleimukukka jää muistuttamaan meistä”, kuten Helena Anhava kirjoitti.
Meidänkin autiotalomme oli vähällä päästä taideprojektiin. Nuori sukulaistyttö keksi muutama talvi sitten, miten hän voisi pelastaa ränsistyneen huushollimme ja katkaista velttoilun, jonka koko kylä oli tupailloissaan epäilemättä tuominnut.
Sukulaistytön ideana oli perustaa pieni taiteilijakommuuni ja ehkä myös galleria, sillä hänen maalaiskapineista kokoamansa installaatiot kiinnostivat varmasti autoilijoita, jotka pyyhälsivät viikonloppuisin talomme ohi mökeille ja mökeiltä pois.
Poimin teidän tavaroistanne kaikki käyttökelpoiset ja pakkaan loput mustiin muovisäkkeihin, tyttö selitti puhelimessa. Mitä! En uskonut ensin korviani ja sitten kun uskoin, olin valmis huutamaan kauhusta.
Teet siis meidän perintöesineistämme taidetta? ääni täristen kysyin. Kyllä, vähän niitä pitää tietysti hakata ja sahata, mutta kapineet saavat tällä konstilla paljon arvokkaamman elämän.
Ja kaikki kirjat, päiväkirjat, kirjeet, todistukset, valokuva-albumit, herbaariot, äidin korut, isoäidin pitsilakanat, kummitädin keramiikkaveistokset, joulukuusen sota-aikaiset lippunauhat, himmelit, evakkokuormassa kulkeneet porsliinilautaset, Säkkijärven kuvaraanut ja Säkkijärveltä tuodun taikinapytyn, jossa on säkkijärveläistä juurta vielä jäljellä, sullot siis mustiin muovisäkkeihin?
Aivan, mutta voitte toki valita, mikä on teille tarpeellista ja mikä tarpeetonta, ja heitän vasta sitten säkit pois. Taivas auttakoon, parkaisin. Kun taloon on kertynyt seitsemänkymmenen vuoden aikana noin kymmenen asukkaan tavaraa, sen seulominen veisi koko loppuelämäni.
Eikä meillä olisi enää kotiakaan, minne tulla, murahdin tytölle. Olen ymmärtänyt, tyttö sanoi turhankin viileästi, että te käytte siellä kerran kesässä ja viivytte muutaman tunnin jos sitäkään.
Mikäli olisin tiennyt puhelinkeskustelun aikaan Suonpään ja Söderlundin Khronoksen talosta, olisin voinut heittää sukulaistytölle, että on tässä omakin taideprojekti menossa.
Olemme päättäneet veljen kanssa, ettei talolle, sen tavaroille tai pihapiirille tehdä koskaan mitään. Ja toisin kuin ”ajan asunnossa”, meidän projektissamme on mukana myös kolmenkymmenen hehtaarin metsä, jonka olemme siipioraville, vemmelsäärille ja muille karvatassuille lahjoittaneet.
Niin ikään kannattaa muistaa, että talossamme on kaksi aikakerrosta, Säkkijärven vuodet, jotka ovat lukuisissa esineissä, kuvissa ja kirjoissa yhä läsnä, ja nämä nykyiset, sotaa seuranneet vuodet.
Ja koska Säkkijärven kausi alkoi jo 1500-luvulla, jolloin talomme maakirjassa ensimmäistä kertaa mainittiin, projektimme aikaulottuvuus on tälläkin hetkellä viisisataa vuotta.
Apurahaa emme ole ymmärtäneet hakea, mutta jos Lönnströmin taidemuseo muistaisi meitä samalla summalla kuin Khronoksen taloa, olisimme kiitollisia. Tuhannen vuoden odotuksesta 100 000 euroa on ehkä vaatimaton korvaus, mutta kun tiedetään, mitä vanhoista rakennuksista reaalimaailmassa maksetaan, sata euroa per vuosi kuulostaa melko kohtuulliselta.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko,
uutiskirje 
