Viime itsenäisyyspäivänä juhlimme ystävien luona 9-vuotissynttäreitä. Iltapäivä oli täynnä kiljumista, kikatusta ja kakkua, nostettiin maljoja, oli valoa ja lämpöä. Laulettiin.
Kotimatkalla toisenlainen todellisuus paiskautui päin kasvoja. Vettä tuli vaakasuoraan ja puuskainen tuuli repi takkia päältä. Huusin edelläni kulkeville kavereille: ”No tämän ankeammaksi ei ainakaan voi muuttua!”. Olin väärässä.
Pimeän märkyyden keskeltä alkoi kävellä vastaan sateen viruttamia rasisteja. He olivat palaamassa Hietaniemen hautausmaalle päätyneeltä marssiltaan.
Soihdut olivat jo sammuneet.
Tänäkin vuonna isänmaallisuudella on vihaiset kasvot. Isänmaallisuus halutaan omia vain yhdenlaiseen käyttöön.
”Isänmaalliset” iloitsevat, kun kolme naista surmataan keskellä itä-suomalaista kaupunkia. Itsenäisyyspäivänä isänmaallisuus on talvisodan henkeä ja muukalaisvihaa. Tästäkin syystä vierastan itse koko isänmaallisuus-sanaa.
Mutta voisiko olla sellaista isänmaallisuutta, joka ylpeilisi sotien sijaan sillä parhaalla, mitä niiden jälkeen on yhdessä rakennettu: hyvinvointivaltiolla? Ja tahtoisi siitä hyvästään jakaa ja toivottaisi hätää kärsivän tervetulleeksi.
Vaalisi kaikin tavoin sitä, että jokaisen oli mahdollisuus elää itsenäistä elämää, vailla pelkoa? Sanoisi, että vahvuutemme on siinä, että heikoimmassa asemassa olevaa ei hylätä?
Itsenäisyys ja vapaus kulkevat käsi kädessä.
Moni pärjää itsenäisesti siksi, että on saanut tarvitessaan palveluja ja apua: aapisen ja kouluruokaa, raiteet, joita pitkin kulkea, työttömyyskorvauksen, lapselle päivähoitopaikan, kipsin käteen, opintolainan, palokunnan sammuttamaan roihuavan kodin.
Hyvinvointivaltiossa kukin voi tehdä elämäänsä koskevia ratkaisuja riippumatta esimerkiksi vanhempien tulotasosta. Se on itsenäisyyttä, joka ei riipu hyväosaisten armeliaisuudesta. Se on todellista valinnanvapautta.
Teatteriohjaaja Aino Kivi käynnisti marraskuun lopussa kampanjan, jossa kannustaa ihmisiä kertomaan saamastaan yhteiskunnan tuesta. Tuesta, jota ilman meistä kukin ei olisi siinä, missä nyt on.
Tunnuksella #EnOlisiTässä ja #ProHyvinvointivaltio sosiaalisessa mediassa on jaettu tarinoita rokotuksista, makaronivellistä, terapiasta, peruskoulusta. Ihan tavallisia tarinoita, sillä suurinta osaa meistä hyvinvointivaltio on kannatellut elämämme jossain vaiheessa. Vauvasta vaariin, synnytyssalista saattohoitoon.
Itse olisin ehkä tässä, mutta varsin sairaana, ilman minulle Turun yliopistollisessa keskussairaalassa, Helsingissä Kätilöopistolla ja Kirurgisessa sairaalassa tehtyä kolmea leikkausta. Yksi niistä piti myös ainoan lapseni hengissä ja terveenä, kun hän oli vielä kohdussani.
Tyttäreni kanssa emme olisi tässä ilman lapsilisää, neuvolaa, päivähoitoa, peruskoulua, terveyskeskuksia, kymppiluokkaa.
Omassa historiassani hyvinvointivaltio on ollut vahvasti mukana myös henkisen pääoman kasvattamisessa.
En olisi tässä; musiikkia harrastava toimittaja, ilman musiikkileikkikoulua, jonne en olisi päässyt ilman julkista liikennettä. ”Linkkimatka” muskariin maksoi markan.
Musiikkiharrastus jatkui konservatorion pedagogiikkaoppilaana, sitten kohtuuhintaisessa musiikkikoulussa ja musiikkiluokalla. Musaopelta saatujen vapaalippujen ansiosta opin tuntemaan elävän musiikin voiman kaupunginorkesterin konserteissa.
Uimahallissa parasta oli vesiliukumäki, mutta samaan (edulliseen) hintaan tuli myös urheiltua.
En olisi tässä ilman hyviä opettajia ja koulun tarjoamia harrastusmahdollisuuksia: itse kirjoitetuille näytelmille ja suunnitelluille tanssikoreografioille oli aina näyttämö. Huonoiltakin opettajilta oppi.
Ilman kirjastoa en olisi tässä, vaan suunnistaisin elämässä sokkona. Ensimmäisen kirjastokorttini sain Halssilan sivukirjastosta 4-vuotiaana ja myöhemmin siirryin pääkirjaston vakikäyttäjäksi ja kirjallisuuden suurkuluttajaksi.
Kiitos erityisesti Jyväskylän kaupunginkirjaston lasten- ja nuortenosasto 1983-88. Näytit minulle maailman.
Ilman hyvinvointivaltiota minulla tuskin olisi ammattiakaan.
Ja tietenkin: En olisi tässä ilman Jyväskylän yliopistoa. Tarkemmin sanottuna ylioppilaskunnan kuppilaa, jossa vanhempani tapasivat.
Kiitos suomalainen koulutus ja ravintola Ilokivi, että olen tässä. Ja kiitos Aino Kivi, että muistutit siitä, mikä Suomessa, vielä, on kauneinta.
Tänään ripustan ikkunaan paperitähden #ProHyvinvointivaltio. Hyvää itsenäisyyspäivää!
uutiskirje 