Elmeri Vehkala – Koivukylästä, rakkaudella

Nousemme Elmeri Vehkalan kanssa Kurvista bussiin numero 722. Se on väärennös, sillä sama linja oli vuosikausia 732, eikä uusi numero tunnu Vehkalasta vieläkään oikealta.

Hän tulee paikalle Antikvariaatti Punaiselta planeetalta. Vehkala on sen ja parin muunkin divarin omistaja – ja kommunisti. Mutta palataan siihen myöhemmin.

Hän on ehtinyt käydä aamulla myös parturissa.

– Mulla on Vaasankadulla mukava maahanmuuttajaparturi, jolla käyn säännöllisesti kolme kertaa vuodessa, kun kalju alkaa olla liian pitkä.

Tällä bussilinjalla Vehkala matkusti aikanaan kotoaan Vantaan Koivukylästä Helsingin levykauppoihin ja elokuviin. Nyt palaamme lapsuuden maisemiin, joita Vehkala muistelee teoksessaan Älykuvio K. Kirja seuraa nuoren perheen ensimmäistä vuotta uudessa asuinpaikassa.

Vanhempien aktiivisuus vasemmistolaisessa liikkeessä, isäpuolen alkoholismi ja pienten poikien pihajengi antavat tarinalle raamit. Kirjan ote on lämmin ja humoristinen, vaikka elämässä on rosoa.

Lähestymme määränpäätä ja bussi ajaa ohi saman peltomaiseman, jonka Vehkala perheineen kohtasi jäätävänä pakkaspäivänä tammikuussa 1979.

– Sama jäätynyt pikku joki, latoja ja lumiset pellot.

Reitiltä on hurjempiakin muistoja.

– 730:lla vedettiin kerran mutkasta ulos ja dösä jäi heijaamaan puitten varaan hiekkakuopalla, ikkunat tuli sisään.

Muuttoaaltoja ja turvaverkkoja

Lumipyry lakkaa ja lopulta meidän edessä on tienviitta, jossa lukee KOIVUKYLÄ.

Tästä, Älykuvio K:n sivulta 21, alkaa Vehkalan ja Koivukylän yhteinen tarina. Sitä ennen on pakattu muuttolaatikoita Tampereen Messukylässä, mutsi on laulanut taisteluhenkisiä työväenlauluja ja faijapuoli on ehtinyt lähteä parikin kertaa ”HELVETTIIN TÄÄLTÄ!”.

Vantaalle muutetaan, koska ”joku vasemmistolainen mafia oli pedannut mutsille duunipaikan Vantaan kulttuuritoimistosta”.

– Alku ja sopeutuminen oli tosi vaikeaa. Pienestä yhteisöstä isoon ja samaan aikaan suuri muutos, kun piti pärjätä yksin. Se oli ihan tavallista siihen aikaan, että lapsilla oli avaimet kaulassa ja hoidettiin yhden työpäivän mittainen siivu päivästä yksin.

Alue on keskeneräinen. Uuden koulun rakentaminen on kesken ja kävelysilta, jota pitkin nyt pääsee radan yli, on sekin kesken eikä johda mihinkään.

– Havukosken nuorisotalon perustuksia valettiin, kun muutettiin tänne. Siellä oli mun ensimmäinen treeni-kämppä 13-vuotiaana. Bändin nimi Froggy Nine. Tyylilaji oli jonkinsorttista punkkia, koska alussa ei osattu soittaa.

Kirjan pohjavireenä on kaksi muuttoaaltoa Koivukylään ja turvaverkkojen merkitys muualta muuttaneille. Yksi seitsemänvuotias saa siinä Koivukylältä sen, mitä huonoimmillaan voi saada ja toinen saa kaiken parhaan, mitä se voi tarjota.

– Ekalla aallolla niitä turvaverkkoja oli huomattavasti vähemmän, mutta siinä vaiheessa kun me muutettiin, yhdyskuntatyö oli alkanut ja järjestöt aloittaneet toimintansa, kouluja rakennettiin lähemmäs ja niin edelleen.

Lähiön lapset auttavat kykyjensä mukaan toisiaan, kun vanhemmilta on elämänhallinta ja pullonkorkki hukassa. Melkein kaikki kirjassa on totta, mutta Vehkala kertoo ottaneensa taiteellisia vapauksia ja yhdistelleensä joitain henkilöitä ja siteeksi mukana on ihan keksittyäkin.

Kirjan kirjoittamisen on mahdollistanut Vehkalan hyvä muisti.

– Pystyin jo lapsena omaksumaan helposti ulkoa kokonaisia laulumonisteita.

Vehkalan muisti kiinnittyy sanoihin, sekä luettuihin, että niihin, mitä ihmiset sanovat. Kirjassa on keskusteluja, jotka hän muistaa sanasta sanaan, mutta enemmän ne koettavat Vehkalan mukaan kuvata sitä, mitä ihmiset ovat ajatelleet.

Vanhat Koivukylän kaverit ovat auttaneet jossain yksityiskohdissa.

– En esimerkiksi ollut muistanut että kalliota, jolta putosin, kutsuttiin nimmarikallioksi.

Tasa-arvoistumisen kasvukipua

Kiertelemme kirjasta tuttuja paikkoja. Havukoski 14:n pihan ja rappukäytävän, jossa Vehkala asui, ”paskakuopan”, jäämäet, joihin rakennettiin hyndat eli hyppyrit. Metsät ja ryteiköt olivat tärkeitä paikkoja, joissa sai olla vapaasti. Lasten reviirit olivat laajoja, paljon laajempia, mitä vanhemmat tiesivät.

– Kun tutustui yhteen lapseen, tutustui heti moneen. Täällä ei koskaan tarvinnut olla yksin. Samalla tavalla kun omat lapset olivat pieniä, ne laitettiin pihalle: ei sovittu mitään helvetin leikkitreffejä soveliaan kandidaatin kanssa.

Teräsvaari-kahvilassa järjestettiin SKDL:n pikkujouluja ja kesäjuhlia ja Koivukylän laululavalla konsertteja.

– Mutsi oli kulttuurisihteeri, joten mä olin aina kaikessa mukana.

Vehkala ei sano kokevansa erityistä nostalgiaa. Lähiö on hänelle niin tuttu, myös sielunmaisemana, ettei hän osaa sitä sillä tavoin katsoa. Sitä paitsi, ennen ei ollut paremmin, hän sanoo painokkaasti.

– Mä olen feministi ja erittäin tyytyväinen siihen, että sukupuoliroolit muuttuvat.

– Jälkikäteen olen tajunnut, miten suuri muutos 50-luvulla syntyneille miehille oli se, että miehet ja naiset olivat töissä tai että saatettiin elää naisen tulojen varassa. Miehen työpanosta ei välttämättä tarvittu. Ihmiset tulivat agraarikulttuurista, jossa heille oli esimerkillä näytetty, kuinka mies on perheen pää.

– Se, että lähiöt olivat levottomia ja miehet joivat viinaa ja sairastuivat alkoholismiin, oli osittain tasa-arvoistumisen kasvukipua.

Kuljemme ohi Konttitien kerhohuoneen, jossa nykyään toimii asukastila Tuulikontti. Aikanaan siinä oli Pioneeriliiton ja Suomen demokraattisen nuorisoliiton Vantaan aluejaoston yhteinen toimitila.

– Kun nuorisoliitto muutti tähän, se oli mulle ihan uskomaton onnenpotku. Tämä oli mulle tosi tärkeä paikka ja henkireikä. (Olen istunut tuolla muun muassa kokouksessa jossa Marko Autio valittiin Vantaan aluejärjestön johtoon.) Tätä kautta olen päässyt Kuubaa myöten kaikkialle.

Kuusivuotias kommunisti

”–Täällä on YÖTÖN YÖ. Tää on sama juttu kuin KYMMENIENTUHANSIEN JÄRVIEN MAA, niitä aina kaikki vanhemmat hokee ja sit yhteensä tää järvi ja se et yöllä ei tarvii lamppua on niin kuin suomalaisuus.

Koivukylässä kyllä se valo tulee iltaisin kerrostaloista ja siinä on se Kuusijärvi, jotka kaikki sanoo Kusijärveksi, joten mun suomalaisuus on vähän huonoissa kantimissa luultavasti. Myöskin se, että oon kommari, jotenkin liittyy tähän varmasti. Siis silleen, että jos on kommari, ei tarvii välittää niin paljon siitä järvihommasta.”

Kuusivuotiaalle Elmerille eli Emmulle oli aivan selvää, että hän on ”kommari”.

– Pienempänä Tampereella sillä oli vähemmän väliä, koska ei me oltu kenenkään muiden kanssa kuin kommareiden kanssa tekemisissä. Täällä se asia piti jotenkin selvittää ja selittää. Ei se mutsille ja faijapuolelle ollut hankalaa, kun ne ei edelleenkään ollut muiden kuin kommareiden kanssa, Vehkala nauraa.

– Mun piti koulussa tarkasti miettiä, kelle mä sen asian esitän ja miten sen esitän. Mä saatoin joutua liikkumaan joku univormu päällä tai seistä Tikkurilan lavalla laulamassa. Kyllä siitä saattoi tull nyrkkiä takaraivoon, että vitun kommari.

Vehkala sanoo ettei silti koskaan kyseenalaistanut sitä, että ”on kommari”.

– Enkä mä sitä kyseenalaista edelleenkään. Se mikä mun oli lapsena ihan mahdoton käsittää, oli että miten se liittyi ihan kaikkeen. Miten jokaisesta saatanan kansantanhustakin piti saada aatteellinen?

”–katu-uskottavat nuorisokommarit tanhusi keskenään menemään jossain kansakoulun jumppasalissa…”

– Tai jos mä jo etukäteen tiesin, että Chilen lapsia pitää auttaa, niin miksi se piti käydä vielä kerran viikossa kuulemassa pioneeriohjaajalta?

– Kyllähän mä näin esimerkiksi niillä loputtomilla Neuvostoliiton matkoilla isovanhempien kanssa, mitä meille näytetään ja mikä todellisuus on. Kyllä sen lapsikin tajusi.

– Myöhemmin se vielä kärjistyi. Vähemmistökommunisti-isovanhempien luokse ohjattiin kyläilemään paljon neuvostoliittolaisia vieraita. Ihan loppuun asti nää lahtelaiset kommunistit selosti neuvostoliittolaisille kuinka hyvin niillä on asiat ja Suomessa tosi huonosti. Se meni jo ihan naurettavaksi.

Lähiöt ovat mainettaan parempia

Nykyään Elmeri Vehkala asuu perheensä kanssa Maunulassa ja muitakin lähiöitä on tullut kierrettyä.

– Asun tavallaan edelleen Koivukylässä: vuonna 1972 rakennetussa elementtikerrostalossa, kaupungin vuokra-asunnossa. Ympäristö on hyvin samanlainen. On paljon maahanmuuttajia ja paljon mummoja ja paljon lapsia.

Vehkala kuvailee itseään lähiöihmiseksi.

– Lähiöihminen suhtautuu ehkä varauksella useampiin asioihin kuin ei-lähiöihminen, mutta on silti aina valmis yhteisöllisyyteen, jos oikea tarve sitä vaatii. Ei kuitenkaan niin, että yhteisöllisyys olisi jonkinlainen sydämeen lyöty peruskivi. Lähiöihmiset osaavat olla omissa oloissaan, mutta tarpeen vaatiessa vetävät yhtä köyttä.

Kaikki vanhat lähiöt ovat Vehkalan mielestä mainettaan parempia.

– Yhä vieläkin törmää sellaisiin asenteisiin, että jos asut vuokralla elementtikerrostalossa, se tekee sulle jotenkin pahaa. Ihmisiä potkitaan päähän ja niitä alistetaan ja riistetään ja pahoinvointi syntyy siitä, ei asuinpaikasta.

– Mä oon tosi onnellinen aina asuessani vuokralla kerrostalossa lähiössä.

Lainaukset Elmeri Vehkalan kirjasta Älykuvio K. Nastamuumio 2017. 252 sivua.