Mitä tahansa Donald Trumpin presidenttikaudella vielä tapahtuukin, voi jo nyt sanoa, ettei Yhdysvallat enää koskaan tämän jälkeen ole entisensä.
Trumpin tai jonkun hänen kaltaisensa valinta ei tietenkään ollut väistämätöntä viime syksynä. Mutta jälkeenpäin on helppo löytää kehityskulkuja, jotka tekevät ymmärrettäväksi sen, että nyt Valkoisessa talossa istuu Trump.
Historiantutkija Markus Kantolan Jakautunut kansakunta on yleisesitys Yhdysvaltain poliittisesta historiasta 1960-luvun lopulta aivan viime aikoihin asti. Samalla se hahmottelee pitkiä linjoja, jatkuvuuksia ja epäjatkuvuuksia.
Nixon teki arvoristiriidoista käyttövoiman.
Kantola ryhmittelee ajanjaksot presidenttien mukaan. Hän sanoo, että usein on ylikorostettu rakenteellisia tekijöitä ja väheksytty presidenttien valtaa. Onneksi hän ei lähde toiseen äärimmäisyyteen, eikä mielestäni ylitulkitse persoonallisuuden merkitystä. Rakenteelliset tekijätkin tulevat hyvin kuvatuiksi.
Nixonin uusi koalitio
Kantola muistuttaa, että Yhdysvaltain historian aikana pääpuolueiden olemus on vaihdellut. Viimeistään Franklin D. Rooseveltin kaudella (vuodet 1933–1945) niiden roolit kääntyivät päinvastaisiksi. Demokraatit alkoivat kannattaa vahvoja presidenttejä, kun taas republikaanit suhtautuivat liittovaltion vallan kasvamiseen yhä epäilevämmin.
Kantolan mukaan demokraateista tuli ”ohjelmaltaan maltillinen sosiaalidemokraattipuolue”.
Silti vielä 1960-luvulla puolueet olivat paljon nykyistä heterogeenisempiä. Etelävaltioiden konservatiivit äänestivät demokraatteja, ja republikaaneissa oli itärannikon keskustavasemmistolainen siipi.
Richard Nixon (presidenttinä 1969–1974) pystyi luomaan uudenlaisen, voittavan koalition. Hän esiintyi ”hiljaisen enemmistön” puolustajana Vietnamin sodan arvostelijoita, hippejä sekä arvojen ja tapojen vapautumista vastaan.
Nixon ei luonut kulttuurisotaa arvokonservatiivien ja arvoliberaalien välillä, mutta hän kärjisti sen äärimmilleen käyttövoimaksi, joka on siitä pitäen leimannut Yhdysvaltain poliittista maisemaa.
Kantolan sanoin arvoristiriidoista tuli koukku, jolla vasemmistolaisen talouspolitiikan tukijat saatiin äänestämään oikeistoa.
Nixon lietsoi kahtiajakoa edelleen tuomalla liittovaltion tuomarinimitykset osaksi arvojen taistelua.
Esivaalien merkitys
Maineestaan huolimatta Nixon ei Kantolan mukaan ollut äärioikeistolainen. Hän esimerkiksi kannatti julkista terveydenhoitoa ja mustien kansalaisoikeuksia. Mutta hän oli valmis unohtamaan arvonsa tavoitellessaan valtaa keinolla millä hyvänsä.
Nixon piti ympäristönsuojelijoita ”pelleinä”, mutta ajan hengessä hänen kaudellaan säädettiin useita merkittäviä ympäristölakeja.
Nixonin strategia oli hakea etelästä ääniä kevyesti verhotulla rasismilla ja pohjoisesta antielitismillä.
Näin valkoisen ylivallan kannattajat etelävaltioissa siirtyivät aikaa myöten demokraateista republikaanien äänestäjiksi.
Intellektuellien piikittely teki älymystön halveksunnasta hyväksyttävää. Monet ovat sitä käyttäneet tämän jälkeen, ja äärimmäisen muotonsa se on saanut Trumpilla.
Nixonin pyrkiessä toiselle kaudelle 1972 kumpikin pääpuolue antoi esivaaleille ratkaisevan osan ehdokkaan valinnassa. Ennen ratkaisut oli tehty puoluekokousten lehmänkaupoissa.
Obaman aikana kahtiajako kärjistyi äärimmilleen.
Tämä on muuttanut politiikkaa pysyvästi. Se on kasvattanut rahan merkitystä vaaleissa. Se on polarisoinut politiikkaa, koska esivaaleissa äänestävät puolueiden aktivistit, jotka usein ovat riviäänestäjiä jyrkempiä.
Esivaalit ovat lisänneet tarvetta vedota äänestäjien tunteisiin ja pelkoihin. Ne ovat kasvattaneet painetta negatiiviseen kampanjointiin, koska oman puolueen sisällä on erotuttava kilpailijoista.
Nixon tuo Trumpin mieleen myös siinä, että hän piti henkilövalinnoissa lojaalisuutta tärkeämpänä kuin asiaosaamista. Nixon oli etupäässä kiinnostunut suosioonsa vaikuttavista asioista ja loput hän delegoi avustajilleen.
Luottamus heikkenee
Yhden perinnön Nixon jätti tahtomattaan. Kun Watergate-skandaali kaatoi hänet kesken toisen kauden, se heikensi uskoa poliitikkoihin ja poliittiseen järjestelmään. Siitä pitäen on ehdokkaiden persoonaan eli ”luonteeseen” kiinnitetty eri tavalla huomiota.
Gerald Fordia (1974–1977) ei valittu vaaleilla, vaan hän nousi varapresidentin paikalta presidentiksi. Ford jäi välikauden presidentiksi.
Kantolan arvion mukaan myös Jimmy Carterin (1977–1981) saavutukset jäivät vähiin.
Carter ei hakenut demokraattisen puolueen eliitin tukea, vaan pyrki vetoamaan suoraan kansalaisiin. Hän puhui kampanjassaan Washingtonin eliittejä vastaan – jälleen tulee Trump mieleen.
Carter näki politiikan hyvän ja pahan välisenä taisteluna, minkä vuoksi kompromissien teko oli hänelle vaikeaa.
Carterin aikana perinteiset puoluekoneistot heikkenivät ja tv:n vaikutus kasvoi, mikä lisäsi poliittisten konsulttien vaikutusvaltaa.
Valtion vihollinen
Ronald Reagan (1981–1989) kiisti Rooseveltin sosiaaliliberalismin perinnön, jossa laajaa liittovaltiota pidettiin hyvinvoinnin takaajana. Reagan sanoi, että ”valtio on ongelma, ei ratkaisu”.
Kantolan mukaan Reagan piti kansansuosionsa sillä, että hän tv:n draamasarjojen tavoin tarjosi ihmisille sitä, mitä he halusivat kuulla. Hän lietsoi optimismia ja teki republikaaneista ”paremman huomisen puolueen”.
Reagan hyötyi siitä, että median kiristynyt kilpailu yleisöistä ja mainostuloista korosti poliitikkoja henkilöinä. Hän oli sekä politiikan viihteellistymisen ja pinnallistumisen tulos että sen edistäjä. Kehitys jatkui, kun muut poliitikot alkoivat jäljitellä Reaganin menestysstrategiaa.
Reagan teki liittovaltion tuomarinimityksistä yhä enemmän ideologisia valintoja. Tämä viimeisteli kehityksen, jossa konservatiivikristityt ja etelän vanhoilliset saatiin republikaanien äänestäjäksi.
Reagan sai jyrkillä ammattiliittojen vastaisilla toimillaan niiden jäsenmäärät voimakkaaseen laskuun. Kantolan sanoin hän ”antoi työnantajille luvan” irtautua vuosikymmeniä jatkuneesta, kompromisseihin perustuneesta neuvottelukulttuurista.
Reagan antoi pankkien paisua ja sääntelyn purkautua – mistä laskua maksettiin vielä vuoden 2007 subprime-kriisissä. Hänen kaudellaan elinkeinoelämä keskittyi, tuloerot kasvoivat ja yritysjohtajien palkat räjähtivät pilviin.
Paradoksaalista on, että Reagan nosti veroja kahdeksasta presidenttivuodestaan kuutena. Hänen aikanaan liittovaltion työntekijämäärä kasvoi 200 000:lla, valtion velka kasvoi kolminkertaiseksi ja kauppa-alijäämä nelinkertaiseksi.
Reaganin varjossa
George H.W. Bushin (1989–1993) aikana tapahtui suuria maailmanpoliittisia mullistuksia (Neuvostoliiton hajoaminen), mutta sisäpoliittisesti hänen perintönsä jäi ohueksi.
Vastoin lupauksiaan Bush taipui korjaamaan taloutta huomattavilla veronkorotuksilla. Tämä vahvisti konservatiivisten republikaanien epäluuloja maltillisia republikaaneja kohtaan. He alkoivat tavoitella ideologisesti puhtaan, kompromisseja halveksivan puolueen luomista.
Bill Clinton (1993–2001) vei demokraattista puoluetta oikeammalle. Hän kuului 1985 perustettuun Democratic Leadership Counciliin (DLC), joka etsi puolueelle ”kolmatta tietä”.
Kantolan mukaan Clintonin tavoitteena oli näyttää, että myös demokraatit osaavat kiristää rikollisten rangaistuksia, leikata sosiaalietuja ja edistää vapaakauppaa.
Republikaani George W. Bush (2001–2009) toi uskonnollisuuden Valkoiseen taloon. Hän puhui Kantolan mukaan uskonnosta enemmän ja nimitti hallintoonsa enemmän konservatiivikristittyjä kuin kukaan edeltäjistään.
Bush ajoi veronalennuksillaan Yhdysvallat velkakierteeseen. Tämä ja Irakin sodasta seurannut trauma aiheuttivat vastareaktion, niin että demokraattien vasen laita nousi pitkäaikaisesta aallonpohjastaan.
Tämän aallon harjalla nousi presidentiksi Barack Obama (2009–2017). Kantolan arvion mukaan Obaman voittoon vaikutti kuitenkin enemmän kampanjatyyli kuin ohjelma. Obama pystyi luomaan toivoa, optimismia ja yhteistyön henkeä.
Kantola vertaa Obamaa Reaganiin, molemmat lupasivat uutta aikaa. Kumpikin myös varmaan tiesi nostattavansa ylisuuria odotuksia.
Yhä jakautuneemmaksi?
Paradoksaalisesti juuri Obaman kaudella politiikan jakautuneisuus kasvoi äärimmilleen. Republikaanit kieltäytyivät kaikesta yhteistyöstä presidentin kanssa.
Syksyn 2016 repivän vaalikamppailun jälkeen presidentiksi tuli Donald Trump. Kantolan mukaan hän vei Nixonin hyödyntämän, epäluuloon ja vastakkainasetteluun perustuvan strategian äärimmilleen. Reaganilta hän omaksui valtiovallan demonisoinnin.
Toisaalta Bernie Sandersin menestys esivaaleissa kertoo Kantolan mukaan siitä, ettei Obaman maltillinen keskustavasemmistolainen linja enää maistu monille demokraateille, vaan he haluavat todellista radikaalia vaihtoehtoa kapitalismille.
Trumpin kausi on vasta alussa, mutta hän tuskin pystyy pitämään lupauksiaan.
”Vastuuta Trump tuskin ottaa petetyistä lupauksistaan, vaan hän pistänee mahdollisen epäonnistumisensa muiden syyksi. Koska eri väestöryhmät elävät Yhdysvalloissa yhä enemmän omissa (media)kuplissaan, tällainen syyttely voi jopa onnistua. Näin Yhdysvaltain jakautuminen vain kiihtyisi entisestään”, kirjoittaa Kantola.
MARKUS KANTOLA: Jakautunut kansakunta – Yhdysvaltain poliittinen historia Richard Nixonista Barack Obamaan. Gaudeamus 2017. 438 sivua.