Kun kuulee turvapaikanhakijalasten kokemuksia, voi vain ihmetellä, miten iloisia ja reippaita he ovat. Heillä on unelmia, vaikkeivät he tiedä tulevaisuudestaan, sanoo projektityöntekijä Tiuku Pennola.
Pennola puhui turvapaikanhakijalasten elämästä Ensi- ja turvakotiliiton seminaarissa Helsingissä viime viikolla. Liitolla on meneillään Turvassa Suomessa -projekti, jolla kehitetään turvapaikanhakijaperheiden tukea ja toimintaa ja pyritään lisäämään perheiden hyvinvointia.
Projekti kysyy, pitääkö lapsen olla supersankari ollakseen turvassa. Se haluaa nostaa lapset näkyviin, koska turvapaikanhakijalapset jäävät usein byrokratian ja aikuisten hädän varjoon.
Otan lapsen syliin, pidän kädestä, halaan.
Osana projektia Pennola valokuvasi lapsia vastaanottokeskuksissa. Lähtökohtana oli taide- ja sosiaalikasvattaja Miina Savolaisen kehittämä voimaannuttavan valokuvauksen menetelmä.
Jokainen lapsi tuntee Batmanin
Pennola sanoo, että jokainen lapsi haluaa olla supersankari.
– Lähes kaikki lapset tietävät, kuka on Batman, Superman, Spiderman. Olen halunnut antaa lasten olla kuvien kautta niitä supersankareita, joita haluavat.
Lapset jonottivat kuvattavaksi. He saivat valita erilaisten hahmojen asuista mieleisensä.
– Sillä hetkellä, kun lapsi sai asun ylleen, tapahtui jotain maagista. Melkein jokaisen lapsen ryhti suoreni, ilme kirkastui ja hymy tuli niidenkin huulille, joilla sitä ei ollut.
Pennola käveli käsi kädessä lapsen kanssa vastaanottokeskuksessa etsimässä paikkaa, jossa lapsi haluaa tulla kuvatuksi.
– Tunsin olevani Batmanin Robin, joka auttoi lapsia näkyviksi, Pennola sanoo.
– Vanhemmat ihailivat ja työntekijät taputtivat. Se huomio oli voimaannuttavaa lapsille. Halusin ihmisten näkevän heidät lapsina, ei vain turvapaikanhakijalapsina.
Pennola työskentelee turvapaikanhakijaperheiden kanssa ja käytti valokuvausta keinona synnyttää luottamus ja yhteys työntekijän ja lasten välille. Se toimi.
– Asu ja naamio auttoivat osaltaan siinä. Naamio luo turvaa, ja sen takaa on helpompi kertoa vaikeista asioista ja ilmaista itseään. Voi myös etäännyttää asioita tai leikitellä hyppimällä todellisuuden ja mielikuvituksen välillä. Mielikuvituksen voimin jaksaa kurjuuden keskellä.
Tylsää odottamista
Voimia lapset tarvitsevat, koska heillä on rankkoja kokemuksia. Jotkut ovat joutuneet elämään jatkuvassa vaarassa ja pelkäämään. Joidenkin vanhemmat voivat huonosti.
– Silloin yleensä lapsikin voi huonosti, varsinkin, jos hänellä ei ole vanhempien lisäksi muuta tukiverkostoa. Lapset eivät kuitenkaan halua kuormittaa vanhempia omilla huolillaan ja peloillaan, koska tietävät, että vanhemmilla on paljon taakkaa. Joskus lapset huolehtivat vanhemmistaan.
Vastaanottokeskus ei ole ihanteellinen paikka lapselle elää. Ei ole leikkitiloja, leluja eikä pihoja, joilla leikkiä.
– Lapset juoksevat käytävillä, koska ei ole mitään tekemistä. Käytäväthän houkuttelevat ketä tahansa lasta juoksemaan.
Lapset voivat joutua näkemään riitoja, pidättämistilanteita, käännytysten toimeenpanoja, jopa itsemurhayrityksiä
– Se, mitä on tapahtunut aiemmin ja mitä vastaanottokeskuksessa tapahtuu, sekä epätietoisuus tulevaisuudesta aiheuttavat oireita lapsille: surua, hermostuneisuutta, pelokkuutta, toivottomuutta, aggressiivisuutta. Jotkut säikkyvät kovia ääniä, on yökastelua, psykosomaattisia oireita, kuten hammassärkyä tai vatsakipua. Melkein kaikilla näillä lapsilla on uniongelmia ja painajaisia.
– Voi syntyä vaaratilanteita, kun vanhemmat eivät jaksa huolehtia lapsista ja työntekijöillä on liian kiire.
On paljon päätösten odottamista. Käsittelyt vievät vuoden, ehkä kauemminkin.
– Vuosi on lasten elämässä pitkä aika. He tarvitsevat tekemistä, eikä kaksi tuntia viikossa kerhossa riitä, ei edes kaksi tuntia päivässä riitä muillekaan lapsille.
Lisäksi koko ajan ilmassa leijuu kielteisen turvapaikkapäätöksen ja käännytyksen pelko.
Kouluun pääsyä odotetaan. Se on huippujuttu. Joskus lapset ovat kuitenkin niin huonossa kunnossa, että eivät voi olla koulussa.
Hyvä kun on sentään vanhemmat
Pennola totesi yleisesti ajateltavan, että lapsilla on asiat hyvin, kun he ovat tulleet vanhempiensa kanssa. Ja hyvähän se on, eivät ole sentään niitä, jotka ovat joutuneet tulemaan yksin. Mutta monissa tapauksissa vanhemmat eivät pysty vastaamaan lasten oireisiin. He eivät ehkä näe niitä.
– Vanhemmat voivat olla niin huonossa kunnossa, ettei heidän varaansa voi laskea lasten hoitoa, Pennola sanoo.
– He voivat olla traumatisoituneita ja kuormittuneita, väsyneitä, heillä voi olla mielenterveysongelmia ja itsetuhoisia ajatuksia. On vanhempia, jotka itkevät koko ajan.
Pennola kertoi nähneensä vanhempia, jotka eivät nuku ollenkaan, ja toisia, jotka nukkuvat koko ajan. Ja vanhempia, joille ei maistu ruoka eivätkä he sitten huomaa tarjota ruokaa lapsellekaan. Vanhempia kuormittaa myös kotimaan tilanne, kokemukset siellä, pakomatka, huoli kotimaahan jääneistä omaisista ja turvapaikanhakuprosessi, pelko paluusta.
– Siinä lapsi sitten elää vanhempansa vieressä.
Taakkaa lisäävät vielä siirrot vastaanottokeskuksesta toiseen. Lapsille voi olla rankkaa jättää juuri saadut ystävät ja tutut työntekijät ja taas tutustua uusiin.
Lisäksi on ahtaus.
– Perhe voi asua Ruotsin-laivan hytin kokoisessa tilassa, Pennola sanoi.
Lisäksi pitää ottaa huomioon muut vastaanottokeskuksen asukkaat.
– Kaiken tämän keskellä on vaikea olla hyvä vanhempi. Mutta moni pystyy siihen, Pennola totesi.
Toisaalta ennen hyvään vanhemmuuteen pystynyt ei ehkä enää pysty siihen.
– Kun ei saa apua vanhemmuuteen, ei edes lastenhoitoapua, jotta voisi nukkua väsymystä pois, alkaa olla uupunut ja pulassa.
On niin kiire
Työntekijät eivät ehdi auttaa.
– Meillähän on aina kiire, Pennola sanoi ehkä hiukan ironiaa äänessään.
– Ei ole aikaa lapsille. On tietokoneet, monenlaista kirjaamista, tärkeitä kokouksia. Lapsi itse unohtuu helposti lasta koskevissa päätöksissä.
Hän painotti kuitenkin sitä, että mahdollisuuksia on lapsen huomioimiseen.
– Siihen ei tarvita hienoja menetelmiä, vaikka niistä voi olla apua, hän sanoi.
– Lapsen pitää olla keskiössä, mutta jos lasta halutaan auttaa, täytyy auttaa myös vanhempaa.
Vanhempaa voi auttaa positiivisella palautteella, vaikka näyttäisi siltä, että vanhempi ei toimi oikein lapsensa kanssa.
– Positiivinen palaute auttaa ja tukee kuitenkin vanhempien ja lapsen vuorovaikutusta.
Pennolan mielestä lapsen tulee olla tärkein työntekijöillekin.
– Meidän tehtävämme on luoda puitteet mahdollisimman normaaliin lapsuuteen siellä, missä nämä lapset nyt sattuvat olemaan. Lapsi pitää huomioida lapsena, ei vain turvapaikanhakijana, hän sanoo.
– Voi olla, että aina joku aikuinen on kertonut, mitä lapsi on kokenut ja mitä lapsi ajattelee. Annetaan lapsen kertoa. Hän kertoo ehkä ensimmäistä kertaa.
Yhteinen kieli ei ole tärkein
Pennola kehottaa käyttämään tulkkia, mutta ei pidä ylitsepääsemättömänä ongelmana sitäkään, että työntekijällä ja lapsella ei ole yhteistä kieltä.
– Se voi olla voimavara. Silloin työntekijänä yrität enemmän, hän sanoo.
Tärkeintä on kohtaaminen. Pennola luettelee keinoja:
– Mene kyykkyyn. Lapsen tasolle pitää mennä konkreettisestikin. Se on pieni juttu aikuiselle mutta iso asia lapselle.
– Empaattisuus. Se on lohduttamista, silmiin katsomista, kuuntelemista, ihailemista, kannustamista. Se laskee lapsen stressiä ja helpottaa traumaa.
– Kosketus. Otan lapsia syliin, pidän kädestä, halaan. Kaikki lapset eivät pysty kosketukseen ja luottamuksen voittaminen voi kestää. Jos lapsi arastelee kosketusta, voin rakentaa läheisyyttä vaikka rasvaamalla hänen käsiään tai letittämällä hiuksia.
– Huumori. Nauru, hassuttelu ja se, että uskaltaa olla nolo, on kova juttu. Se rentouttaa ja auttaa luottamuksen synnyssä.
Tärkeää on saada lapsi unohtamaan jokapäiväiset huolet.
– Nämä lapset haluavat olla tavallisia lapsia. Heidän pitää saada huomiota yksilöllisesti ja tasapuolisesti. He ovat tarkkoja siitä, että saavat sitä saman verran. Sain kuulla siitä, että toinen sai istua sylissäni tai piirsin jonkun kanssa.
uutiskirje 
