Viimeinen sana
”Suorasukainen kuvaus taistolaisnuoruudesta ja siitä irtautumisesta.” Näin mainostetaan kansanedustaja Satu Hassin kirjaa Mannerheim-solki ja punalippu (Siltala).
Hassi kertoo, miltä taistolaisuus tuntui. Kirjan perusteella ihanalta. Hän jätti liikkeen jo vuonna 1984, mutta on edelleen jonkinlaisen taistolais-hybriksen vallassa. ”Meikäläisissä” kaikki oli upeaa siihen asti, kun kaksi tilannetta katkaisi kamelin selän.
Toinen oli se, kun hän kuuli, että SKP:n edustajakokouksessa oli kiistelty päiväkausia siitä, kirjoitetaanko päätöslauselmaan ”proletaarinen internationalismi” vai ”työväenluokan kansainvälinen solidaarisuus”. Toinen niitti oli kansanedustaja Esko-Juhani Tennilän vappupuhe, jossa kehuttiin Neuvostoliitto ja haukuttiin Suomi.
Aika tuntuu kultaavan muistoja. Vuonna 2001 Hassi oli Kansan Uutisten haastattelussa paljon kriittisempi kuin nyt. Silloin hän tunsi helpotusta siitä, ettei taistolaisilla ollut valtaa, koska sen ajan fiiliksistä olisi voinut syntyä pahaa jälkeä. Nyt tyydyttiin vain uhoamaan.
Vihreiden pitkäaikaiselta kansanedustajalta odottaisi myös analyysiä siitä, miksi vapaa ja railakas 1960-luvun uusvasemmistolaisuus kääntyi hetkessä ahtaaksi Neuvostoliiton myötäilyksi ja änkyrä Taisto Sinisalosta tuli opiskelevan nuorison johtotähti.
Sitä ei kuitenkaan saatu.
”Proletaarinen käänne” 1960-luvun jälkeen oli yleiseurooppalainen, mutta vieläkään ei ole kattavaa tutkimusta sen suomalaisesta erikoispiirteestä – mitä taistolaisuus oli ja miksi se oli.
Liike ei ollut suuri, mutta äänekkyytensä takia se oli näkyvä. Hassi arvioi huippukohdan olleen vähän ennen 1970-luvun puoliväliä. Silloin Sosialistisen opiskelijaliiton Soihdunkantaja-lehden levikki oli 6 000.
Puolueriidan synnyn kuvasi Veli-Pekka Leppänen väitöskirjassaan Kivääri vai äänestyslippu? vuonna 1999. Edes jonkinlaiseen kokonaisarvioon taistolaisuudesta on pyritty vain muutamissa romaaneissa, kuten Raija Orasen Kohtauspaikka Marinadissa. Ymmärrettävistäkin syistä mukana vain ajan huuman takia olleet eivät välitä muistella vuosia, jolloin tietoisesti ummistettiin silmät.
Yksi helmi on joukossa, mutta se ilmestyi vain hyvin pienenä painoksena vuonna 2004. Nyt jo edesmennyt filosofi Heikki Mäki-Kulmala kuvasi Taistolaisuuden harmaassa kirjassa kokemuksiaan samanlaiseksi pimeyden ytimessä olemiseksi kuin muissakin totalitaarisissa liikkeissä:
”Niille kaikille on ominaista ihmisen, ihmisyksilön arvon ja merkityksen mitätöinti. Ihminen oli jotakin ja hänen toimillaan oli jotain merkitystä vain silloin, kun hän oli ´yhdistänyt voimansa` johonkin, kuului rintamaan ja kantoi sen lippua.”
Junassa Porin Spartakiadeihin kesällä 1974 saavutettua tunnelmaa Mäki-Kulmala vertasi siihen, mitä se luultavasti oli ollut matkalla Nürnbergin puoluepäiville vuonna 1936.
uutiskirje 
