Viimeinen sana
Vammaisten itsemääräämisoikeus tuntuu unohtuvan helposti. Se unohtuu päättäjiltä sotea sorvatessa ja määrärahoja leikatessa, mutta myös ihan tavallisessa arjessa. Asia vaikuttaa vaikeasti ymmärrettävältä ehkä siksi, että vammaton harvemmin joutuu miettimään sitä.
Mitäpä jos vammattomalle ihmiselle ilmoitettaisiin, että tämä voi nähdä seurustelukumppaniaan kerran kuussa viiden tunnin ajan ja ainoastaan päiväsaikaan? Tai kuinka miellyttävältä tuntuisi herätä siihen, että joku on juuri kiskaissut peiton päältäsi ja housusi nilkkoihin? Mitäpä jos pääsy siskosi häihin evättäisiin sen perusteella, että hän menee naimisiin väärän kunnan alueella? Entäpä jos korkeasta koulutuksestasi huolimatta päätyisit pussittamaan ruuveja ylläpitokorvauksella?
Tein useamman vuoden työtä, jossa haastattelin eri tavoin vammaisia ihmisiä. Heidän kertomansa asiat tuntuivat aluksi aivan absurdeilta. Yllä olevat asiat ovat tapahtuneet ihan oikeasti, ihan oikeille ihmisille – se on heidän arkeaan.
Vammaispalveluista säästäminen tarkoittaa sitä, että asiat eivät käänny ainakaan parempaan suuntaan. Säästöihin yksittäinen ihminen ei voi vaikuttaa, mutta omaan asenteeseensa kyllä.
Itsemääräämisoikeus tarkoittaa oikeutta määrätä itseensä liittyvissä asioissa. Esimerkiksi sitä, että voi itse määrätä mitä haluaa tehdä ja milloin ja mahdollisuutta päättää siitä missä ja kenen kanssa vapaa-aikansa viettää. Aika yksinkertaista siis.
Suomalaisessa yhteiskunnassa vammaisten ihmisten holhoaminen ja heidän elämänsä rajoittaminen ovat kuitenkin edelleen yleisiä ilmiöitä.
Vammaiset eivät ole mikään yhtenäinen joukko vaan vammojen kirjo on laaja. Vammaisuus ei poista ihmiseltä persoonallisuutta eikä tarpeita. Työssäni tapasin liikunta-, kehitys-, aivo- ja aistivammaisia ihmisiä, joidenkin vammat näkyivät ulospäin joidenkin eivät. Joukossa oli niin olympiaurheilijoita, taiteilijoita, tradenomeja kuin vammaisalan asiantuntijoitakin. He olivat kaikki erilaisia ihmisiä, suurin yhdistävä tekijä oli se, että he kaikki toivoivat tulevansa kohdelluiksi tasavertaisina ihmisinä muiden kanssa.
On hienoa, että ihmiset auttavat toisiaan, mutta kun se tehdään väkisin on kyse holhoamisesta ja oikeuksien polkemista.
Näkövammainen ystäväni on kertonut, kuinka hänet on hyvää tarkoittaen autettu väkisin väärään bussiin. Eräs liikuntavammainen tuttavani joutuu toistuvasti alentuvien tsemppauspuheiden kohteeksi ja toinen tuskittelee, kun tulee turhan usein autetuksi kadun yli – sille puolelle tietä, jonne ei ollut menossa. Itsemääräämisoikeudessa on kyse oikeudesta omaan elämään, joten ennen toisen auttamista on ihan ystävällistä kysyä tarvitseeko tämä apua.
Useat tapaamani ihmiset pitävät vammaansa ominaisuutena. Yksi tapa suhtautua asiaan onkin kysyä itseltään kohtelisiko sinisilmäistä samoin. Auttaisinko kysymättä bussiin sinisilmäisen ihmisen tai pitäisinkö sinisilmäiselle tsemppauspuheen ja lähes kyyneliin liikuttuen kertoisin, miten hienosti tämä pärjää silmiensä kanssa.
Yksinkertaisinta toki on, kun muistaa, että kaikkia ihmisiä vammoista, syntyperästä tai varallisuudesta riippumatta tulee kohdella samalla tavalla.
[digilehti pvm=20180518]
uutiskirje 
