Manzanan Piritta Lumous: En agitoi enkä vauhkoa, teot puhukoot puolestaan

Wikipedian mukaan Piritta Lumous on feministi ja eläinten oikeuksien puolustaja, mutta ei itse tahdo tehdä siitä julkista numeroa. Vain oman elämän valinnoilla ja teoilla on merkitystä.

– En agitoi enkä vauhkoa, pyrin olemaan epäpoliittinen, enkä ota julkisesti kantaa, teot puhukoot puolestaan. Kukaan ei ole muuttanut mieltään mistään siksi, että joku vouhottaa tai loukkaa jotakuta.

Tamperelaisen rock metal punk -yhtyeen Manzanan perustaja ja laulaja-sanoittaja Piritta Lumous huokuu arjessakin sellaista energiaa ja ilmaisuvoimaa, että hänestä tulisi vakuuttava agitaattori tai ainakin mielipidevaikuttaja.

Lumouksen tie on toisenlainen. Julkisuus tulee sivutuotteena, tuo näkyvyyttä, mutta ei ole itseisarvo esiintymisessä.

– Olen yleisön palvelija. Musiikin tehtävä on etsiä niitä asioita, jotka yhdistävät eivätkä erota. Siksi en ota julkisesti kantaa edes niihin asioihin, joista kannan huolta.

Eläinten oikeuksia Lumous puolustaa lopetettuaan lihan syömisen 20 vuotta sitten. Aktivistina hän ei itseään pidä, mutta on jäsen alan järjestöissä.

Nuorempana hän kertoo olleensa rokkifeministi, joka osallistui naistaiteilijoita esitteleville festivaaleille ja kävi bändinsä kanssa femme metal -kiertueilla.

– Silloin ei juuri ollut naisia, jotka olisivat tehneet rankkaa musaa. Halusimme osoittaa, että kyllä meitä naisia on. Nykyään tuo sukupuolikysymys on monimutkaisempi. Lihansyönti on yksi isoimpia persreikiä maailmassa, ihan jo ilmastosyistä. Olen sellainen sisäinen kettutyttö.

Länsimainen kaanoni

Paitsi että Lumous on sanoittaja ja kirjoittaa näytelmiä, hän julkaisi esikoisromaaninsa Roadkill – Levottomuuden anatomia vuonna 2012.

Lumous suivaantui kirjallisuuskriitikoiden arvioista niin, että päätti opiskella kirjallisuustieteiden maisteriksi. Sellaiseksi hän valmistuu Tampereen yliopistosta joulukuussa 2018.

– Sanottiin, etten tunne länsimaisen kirjallisuuden kaanonia. Perkele, nyt tunnen länsimaisen kirjallisuuden kaanonin. En minä silti pidä itseäni kirjailijana.

Vuonna 2004 Lumous valmistui teatteri-ilmaisun ohjaajaksi Turun taideakatemiasta. Hän ohjaa varsinkin erityislapsille ja -nuorille suunnattuja teatteriprojekteja, joissa musiikki on vahvasti läsnä osana opetustyötä.

– Yhdessä projektissa kukaan nuorista ei osannut soittaa mitään instrumenttia, mutta saimme lopulta valmiiksi ja studiossa äänitettyä viisi biisiä, ja niihin onnistuttiin tekemään ryhmäsanoituksia ahdistavista aiheista.

Kimaltavat puvut

Teatteritöitäkin rokkinainen saa tehdä. Konserttisaleja kiertävässä Suomen Musiikkiteatterin Abba-musikaalissa hänellä on Agnetha Fältskogin rooli, ja syksyllä ensi-iltansa saavassa Kirka-musikaalissa Lumous muuntautuu Muska Babitziniksi.

– Tykkään tehdä teatteria. Saa vetää monenlaista biisiä, myös säröllä (Muska), puvut kimaltaa. Upeat työkaverit. Laulajana se kehittää.

”Musiikin tehtävä on etsiä niitä asioita, jotka yhdistävät eivätkä erota.”

Kimaltavista puvuista musikaalisen esiintyjän ura oikeastaan alkoikin. Jo kolmevuotiaana pikku-Piritta ilmoitti menevänsä sirkukseen töihin , koska ”siellä mulla on kimaltava puku”. Neljävuotiaana hän pääsi tanssiteatteriin ja balettiakin hän tanssi.

Perhe tuki tyttöä tämän kyltymättömässä itsensä ilmaisun tarpeessa. Kun nelikymppiseltä Pirittalta kysyy nyt, kuinka kiertue-elämä ja kolmen teinilapsen ja aviomiehen yhtälö toimii, hän saa viisikymppisen toimittajasedän punastelemaan.

– Kysytäänkö miehiltä heidän perheistään? Meidän bändin äijillä on perheet ja lapset, mutta ei niiltä kysytä perheistä ja lapsista, Lumous napauttaa ja lainaa Dolly Partonin vastausta toimittajalle:

– Tunge tuo kysymys perseeseesi.

Ok.

Ei päivätöille

Lumous sanoo, ettei ajattele töitään ja esiintymistään ammattina, eikä ole koskaan tehnyt päivätöitä. Seuraavaksi hän lainaa tamperelaista rumpalikaveriaan, kun kuvailee töitään omalle yritykselleen tekevänä freelancerina.

– Teen hirveästi töitä vältelläkseni päivätöitä.

Freelancerin talous on juuri niin hyvä tai huono kuin työtilaisuuksia löytyy nyt ja tulevaisuudessa. Lumouskin myöntää, että unettomia öitä on takana, mutta vapaudestaan hän ei tingi.

– Esiintymisessäkin on kyseessä vapautumisesta jostakin. Olimmepa nuoria tai vanhoja, ihmisessä on aito primitiivinen ydin ja kaikesta kulttuuripaskasta riisuttu positiivinen alkuvire.

Mitähän Manzana-keikoillaan mustaan nahkaan ja musikaaleissa välillä kimallukseen pukeutuva tamperelainen uskoo tekevänsä parinkymmenen vuoden päästä?

– Varmasti musiikkia ja teatteria. Nykyisin minua kiinnostaa vain se yleisö ja yhä vähemmän itseni. Ihanaa olla nelikymppinen!