Nouse lentoon, rauhankyyhky – Maija-Liisa Tenhunen suunnitteli muistomerkin sisällissodan punaisille uhreille

Näin pohtii Tyrvään kirkon pihamaalla pian paljastettavan punaisten uhrien muistomerkin suunnittelija Maija-Liisa Tenhunen.

Nouse lentoon -nimen saanut muistomerkki esittää rauhankyyhkyä.

– Rauha ja luonnonsuojelu kulkevat käsi kädessä. Ne ovat sama asia. Pitää antaa rauha myös eläimille ja luonnolle, Tenhunen täsmentää.

Mieluinen tehtävä

Sastamalan Kämmäkässä asuva kuvataiteilija Maija-Liisa Tenhunen sai keväällä mieluisan ja samalla kovin raastavan tehtävän suorittaakseen, kun hänet valittiin suunnittelemaan Tyrvään kirkon pihamaalle pystytettävän muistomerkin vakaumuksensa puolesta vuonna 1918 menehtyneille.

Nyt suunnitelma on jo hakattu kiveen ja 9. syyskuuta muistomerkki julkistetaan juhlallisin menoin.

Taiteilijalle viimeiset kuukaudet ovat olleet merkittävät. Työn ideoinnin ja luonnostelun aikana Tenhunen on elänyt uudelleen muun muassa oman lapsuutensa kipeitä muistoja. Nuo muistot eivät tietenkään ole vuodelta 1918, vaan myöhemmiltä vuosikymmeniltä. Ne liittyvät kuitenkin samoihin asioihin, sotaan ja rauhaan sekä niiden taustalla olevaan yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon.

Kaikki lähti rauhanlaulusta

Vasemmistoliiton ja SDP:n Sastamalan kunnallisjärjestöjen työryhmä valitsi muistomerkkihankkeen tekijäksi Tenhusen, joka itsekin oli työryhmässä. Monenlaisia ideoita siitä, millainen muistomerkin pitäisi olla, tuli työryhmästä ja kuntapoliitikkojenkin suunnalta, mutta Tenhunen piti tiukasti kiinni taiteilijan vapaudesta.

– Minulle tuli heti mieleen Jukka Siikavireen ja Erkki Mäkisen vanha rauhanlaulu Nouse lentoon kyyhky valkein. Siitä se lähti ja sen ympärille olen sen rakentanut. Ja vaikka välillä yritin jotain muita aiheita viritellä, niin rauhanlauluun aina palasin.

Tenhunen kertoo tehneensä työn sitä kautta, mitä hän itse on.

– Minä en ole ollut sata vuotta sitten vaikuttamassa, mutta olen saanut näiden tapahtumien seurauksena vanhemmiltani arvoperinnön, joka on ohjannut elämääni, Tenhunen sanoo ja jatkaa, että hän on kotona oppinut tekemään rauhantyötä ja arvostamaan kaikkia ihmisiä.

Kakolaan kapalossa

Tenhunen muistelee hetken lapsuuttaan. Hän kertoo, miten äiti oli vienyt hänet kapaloikäisenä Kakolaan, jossa hänen isänsä oli ollut vangittuna.

– Sen täytyi olla syntymävuoteni 1943, jolloin siellä kävimme, koska minut jätettiin kapalonyyttinä tiskille vartijan vahdittavaksi siksi aikaa, kun äiti jutteli isän kanssa. Isä oli pidätetty mielipiteidensä vuoksi turvasäilöön, jotta hän ei agiteeraisi muita.

Perheessä oli tuolloin kolme lasta, Maija-Liisan lisäksi kaksi vanhempaa poikaa. Kun isä palasi vankilasta, perhe kasvoi 7-lapsiseksi.

”Isä piti minua tiukasti vasemmasta kädestä ja mummu oikeasta. Ympärillä oli mustapukuisia ihmisiä.”

– Kun olin lapsi, meillä kotona järjestettiin SKP:n kokouksia. Viisivuotiaana haaveilin, että isona minustakin tulee poliitikko.

Sotien jälkeinen aika poliittisine kuohuntoineen on syöpynyt lapsen mieleen vahvana. Perhe muutti Nokialle, kun Maija-Liisa oli 10-vuotias. Sitä ennen Keikyässä Meskalan mäellä vietettiin vappua, jonka muistikuvat Tenhusen mielessä ovat synkät.

– Isä piti minua tiukasti vasemmasta kädestä ja mummu oikeasta. Ympärillä oli mustapukuisia ihmisiä. Joillakin heistä oli punainen nauha käsivarressa. Se oli pelottavaa, ja mietin että mitä tämä on, kun minusta pidettiin niin kovasti kiinni. Mutta siellä laulettiin lauluja, jotka koskettavat minua aina.

Tenhunen olisi halunnut aikuisena tietää enemmän noista lapsuuden ajoista ja isän kokemuksista, mutta niistä ei koskaan puhuttu.

– Äitini sanoi, että he halusivat säästää meidät niiltä asioilta, koska ne olivat niin ikäviä, Maija-Liisa Tenhunen sanoo.

Kuva: Jussi Partanen

Se, mikä pitää tehdä

Lapsuuden kokemukset ovat vaikuttaneet vahvasti Tenhusen aikuiselämässä.

– Olen osallistunut pioneeritoimintaa nuoresta saakka. Ja olin mukana useilla rauhanmarsseilla. Tyttäreni Milla oli vielä pieni, kun käsi kädessä marssittiin suurlähetystöjen edustalla.

Tenhusen lähipiiri ei aina ymmärtänyt tämän intoa rauhantyöhön.

– Esimerkiksi edesmennyt mieheni ihmetteli joskus, että mitä hyötyä on lähteä rauhanmarssille Helsinkiin. Sanoin, että ei siitä varmaan olekaan mitään muuta hyötyä tällä hetkellä kuin se, että minä menen ja tiedän että olen tehnyt sen, mikä minun pitää tehdä.

Sovinto vai ei?

Tuota kaikkea mennyttä Tenhunen kertoo miettineensä muistomerkkiä suunnitellessaan. Nyt kun valmis työ pian jo paljastetaan, hän sanoo, että prosessi on vaikuttanut paljon häneen, muuttanut häntä.

– Olen saanut tehtyä jotain merkittävää itselleni tärkeiden asioiden eteen. Rauhantehtävä on ollut minun yksi elämäntehtäväni ja suvaitsevaisuus toinen. On ollut tärkeää olla esimerkki muille, lapsille. Ja puolustaa tasa-arvoa, sitä, että lähtökohdista riippumatta kaikki ovat tasa-arvoisia.

Tenhunen kertoo pohtineensa pitkään anteeksiantoa ja sovinnonristiä, jollaista muistomerkkiin toivottiin.

– Sata vuotta on kulunut eivätkä ne, jotka ovat olleet osallisina näissä hirveissä teoissa, ole keneltäkään anteeksi pyytäneet.

– Enkä minä ole mitään sopimassa, olen kunnioittamassa jokaisen henkilön muistoa, jonka nimi muistomerkkiin tulee. Ja olen tällä teolla palauttamassa heille heidän ihmisarvoaan ja kunnioittamassa sitä uhrausta, jonka he meidän eteemme tekivät, hän sanoo.