Digitalisaatio on muutosta työn tekemisen tavoissa ja organisoinnissa. Uuden teknologian hyödyntämisen kannalta keskeisiä ovat sosiaaliset innovaatiot. Silti Suomessa rahoitetaan ja hehkutetaan lähinnä teknologian ihmeitä. Samalla ihmetellään tuottavuuslukujen heikkoutta.
Miksi digitalisaatio ei lisää tuottavuutta?
Monet tutkijat (muun muassa Matti Pohjola) ovat sitä mieltä, että tuottavuuskasvua saadaan aikaiseksi ihmistyötä täydentävillä ja digitalisaatiota tukevilla innovaatioilla.
Kukapa meistä olisi ennustanut viisi vuotta sitten, että vuonna 2018 hyviä ansioita voi tienata vloggarina?
Yhteiskunnalta ja yrityksiltä vaaditaan nykyistä paljon enemmän investointeja aineettomaan pääomaan, esimerkiksi koulutukseen ja tutkimukseen. Tilastojen kertomaa on, että juuri nämä investoinnit ovat viime vuosina pudonneet reippaasti.
Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen selvityksen mukaan automaation ja robotisaation ansiosta kansantuote voi nousta kuusi prosenttia perusuraa enemmän vuoteen 2030 mennessä.
Kasvu kylläkin edellyttää perinteisten alojen ja yritysten aktiivista uusiutumista ja uusien kehittyvien alojen mahdollisuuksien hyödyntämistä. Tämä merkitsee muutosta lähes kaikissa työtehtävissä, mikä tarkoittaa joustavia, toimivia koulutusjärjestelmiä ja osaamisen muutosta.
Miltä näyttää uudenlainen ihmisen ja koneen välinen suhde tuotannossa ja palveluissa? Tämä keskustelu ei ole kunnolla vielä edes alkanut.
Yhteistyö, jossa yhdistyvät ihmisten ja teknologian parhaat ominaisuudet, on kaikkein varmin ja kustannustehokkain tapa hyödyntää robotteja ja uutta teknologiaa. Kaikkea ei ole järkevää digitalisoida tai antaa tekoälylle ratkaistavaksi. Siksi täysi automaatio ei todennäköisesti ole useimmin tarpeellista tai toivottavaakaan.
Ihminen pystyy vastaamaan nopeisiin muutoksiin ja yksilöllisiin toiveisiin koneita paremmin, eikä mikään tekoäly ole korvaamassa ihmiselle ominaista sosiaalisten suhteiden tajua ja intuitiota.
Erityisesti julkisen rahan pitää priorisoida sellaista digitalisaatiota ja tekoälyä, joka täydentää ja tukee inhimillistä työtä ja luo uusia merkityksellisiä tehtäviä.
Teknologian on ensisijaisesti parannettava ihmisten elämää, ei kasvatettava yksittäisten henkilöiden tilipussia. Tämä on pidettävä mielessä myös julkisen sektorin palvelujen digitalisoimishankkeissa.
Digitalisaatio ja tekoäly eivät todennäköisesti tuhoa kokonaisia ammatteja, vaan enemmänkin korvaavat erilaisia ihmisen tekemiä tehtäviä. Samaan aikaan digitalisaatio luo uusia ammatteja. Kukapa meistä olisi ennustanut viisi vuotta sitten, että vuonna 2018 hyviä ansioita voi tienata vloggarina?
Muutokset työllisyydessä eivät ole yhtä nopeita kuin teknologinen kehitys antaisi odottaa, vaan digitalisaation vaikutukset suodattuvat monien tekijöiden läpi.
Yritykset eivät ole kovin halukkaita digitalisoimaan toimintojaan, jos käyttöönotto edellyttää suuria organisaatiomuutoksia. Nykytilanteeseen soveltumaton lainsäädäntö ja ratkaisua vaativat eettiset kysymykset puolestaan hidastavat kehitystä.
Oikean osaamisen puute on jo tullut talouskasvun selkeäksi hidasteeksi. Nyt on kuitenkin kyse pikemminkin osaamisen lajista kuin osaamisen yleisestä tasosta. Aiemmin hyvinkin arvokas tietyn alan erityisosaaminen vanhentuu helposti digityöelämässä.
Uusien teknologioiden käyttöönotolla on myös tulonjakovaikutuksia. Tekoälyllä niitä voi olla aiempaa enemmän, koska se vaikuttaa rutiinitehtävien ohella myös korkean asiantuntijuuden tehtäviin.
Ihmiset jakautuvat entistä vahvemmin voittajiin ja häviäjiin. Tällöin todennäköisiä ovat polarisaation ja eriarvoisuuden kasvun riskit, joka voi johtaa myös sosiaaliseen ja poliittiseen epäjärjestykseen.
Digitalisaation edetessä joidenkin työntekijöiden osaamisen työmarkkina-arvo laskee vääjäämättä. Nykyinen koulutusjärjestelmä ei pysty reagoimaan nopeasti tällaisiin osaamisvajeisiin ja kysynnän muutoksiin.
Valitettavasti myös aikuiskoulutus istuu tiukoissa siiloissa, koulutusasteet eivät juurikaan tee yhteistyötä, eikä koulutustarjonta palvele riittävästi työelämän tai työntekijöiden muuttuvia tarpeita. Julkinen muutosturva on alikehittynyt eikä juuri palvele työntekijöiden joustavaa siirtymistä alalta toiselle tai tehtävästä toiseen.
Tuotannon ja palvelun toimintamallien radikaali muutos edellyttää oman toiminnan muuttamista, mikä on työorganisaatioille melkoisen vaikea tehtävä. Muutoksen hallittu johtaminen yrityksissä vaihtelee liikaa tai loistaa poissaolollaan.
Työvoiman liikkuvuuden näkökulmasta erilaiset oikeudelliset, sosiaaliturvaan ja koulutusjärjestelmään liittyvät esteet työstä työhön siirtymiselle on purettava.
Aikuiskoulutusjärjestelmä on uudistettava perusteellisesti työssä olevien aikuisten tarpeisiin, vaikka se kuinka kirpaisisi nykyistä järjestelmäkeskeistä ajattelua.
Innovaatiorahoitusta pitäisi kohdentaa automaation kiihdyttämisen sijasta nykyistä enemmän uudenlaista toimintaa synnyttävien innovaatioiden suuntaan, koska siten syntyvät uudet tehtävät ja työpaikat.
Kirjoittaja on STTK:n asiantuntija alueinaan työelämä ja innovaatiot.
lehti 