Yle Teeman Sergio Leonen elokuvia esittelevässä sarjassa päästään ensi torstaina kovalta tasolta absoluuttiselle huipulle, kun vuoroon tulee Huuliharppukostaja (Once Upon A Time In The West) vuodelta 1968.
Lännenelokuvan myyttejä dollaritrilogiassa rikkonut Leone jättää siinä elegiset hyvästit vanhalle ”villille” lännelle. Tilalle astuu monopolikapitalismi rautatien muodossa. Uusi aika murskaa pienyrittäjän unelman ja koko perheen jaksossa, jossa Leone näytti amerikkalaisille katsojille, mitä heidän sotilaansa tekevät parhaillaan Vietnamissa.
Koko elokuva on pelkkää pakahduttavaa huippukohtaa sen 14-minuuttisesta sanattomasta alkujaksosta lähtien. Kolme konnaa odottaa junaa Flagstonen asemalla. Yhden kaljuun päähän tipahtelee vesipisaroita, toinen yrittää häätää kärpästä naamaltaan. Vain tuulimyllyn kitinä on äänitaustana.
Kun juna viimein saapuu, ei monta sanaa vaihdeta. Aseet puhuvat painokkaammin. Charles Bronsonin esittämä Harmonica poistuu ainoana paikalta. Hän lähtee etsimään mustiin pukeutuvaa Frankia. Toinen järkytys amerikkalaisyleisölle: hyvän miehen rooleja tehnyt Henry Fonda kylmäverisenä tappajana.
Huuliharppukostajassa Ennio Morriconen musiikki on kauneimmillaan. Leone lainaa monia lännenklassikoita. John Fordin vaikutus on valtava. Hänen vuoden 1924 mykkäeepoksensa Rautahepo kertoi jo rautatien rakentajista ja roistomaisesta liikemiehestä. Fordin sielunmaisema Monument Valley on mukana Huuliharppukostajan kuvissa vaikka suurimmaksi osaksi se on kuvattu Italiassa Cinecittan studioilla.
Marxin ja Coca Colan lapset villissä lännessä
Elokuva ei silti ole vain nostalgiaa, vaan täyttä vuotta 1968. Sosialisti, silloin ehkä jo entinen, Leone kertoo myyttisenä pitämänsä Amerikan muuttumisesta. Kuten alussa todettiin, kapitalismi valtaa uusia alueita kiskojen ja aseiden voimin. Se merkitsee myös teknistä edistystä samalla kun elokuvan miehisten pyssysankarien aika päättyy. Lopussa ohjat ottaa Claudia Cardinalen esittämä Jill McBain, alussa tapetun miehen leski.
On pohdittu paljon, miksi juuri italialaiset Marxin ja Coca Colan lapset halusivat kertoa 1960-luvulla lännentarinoita, tehdä omia versioitaan amerikkalaisista amerikkalaisimmasta elokuvan lajityypistä.
Vastaukseksi on annettu, että ne ovat hyvä tapa kuvata kapitalismin evoluutiota. Leonen dollaritrilogia kuvaa kaaoksen ja ahneuden aikaa. Huuliharppukostajassa esiin astuvat järjestys ja sijoittajan näkökulma, finanssikapitalismin alku. Jill McBainista itsestään tulee työnantaja.
Huuliharppukostaja olisi hyvin voinut olla länkkäri, joka lopettaa kaikki länkkärit, mutta onneksi lajityyppi on pysynyt hengissä, vaikkakin nilkuttaen, näihin aikoihin asti.
Jo seuraavana vuonna 1969 ilmestyi toinen ”viimeinen” lännenelokuva, Sam Peckinpahin Hurja joukko, jossa toiset ikääntyneet pyssymiehet kohtaavat aikakautensa rajallisuuden. Siinä missä Leone siirsi vanhan lännen sivuun tunnetulla merkitsevien katseiden hitaalla tyylillään, Peckinpah ampui sen riekaleiksi.
Tästä saa olla eri mieltä, mutta itselleni Huuliharppukostaja ei ole vain maailman paras lännenelokuva. Se on maailman paras elokuva.
Huuliharppukostaja. Yle Teema to 17.1. klo 21. Areenassa 7 päivää.
lehti 