Jo jonkin aikaa on ollut selvää, että seuraavien vuosien keskeiseksi sosiaalipoliittiseksi kysymykseksi sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän uudistamisen rinnalle nousee toimeentuloturvan uudistaminen. Toimeentuloturvaan liittyvät kysymykset eivät tietysti ole pelkästään sosiaalipoliittisia, vaan niillä on myös talous- ja työllisyyspoliittinen ulottuvuutensa. Tämä ei ole varmaan jäänyt kenellekään viimeaikaista julkista keskustelua seuranneelle epäselväksi.
Pääsääntöisesti ”sosiaaliturvaremonttia” on viime aikoina perusteltu sillä, että nykyinen järjestelmä estää puutteidensa vuoksi korkeamman työllisyysasteen saavuttamisen. Sosiaalietuuksien takia työn vastaanottaminen ei ole aina taloudellisesti kannattavaa ja monet poliitikot ovatkin vaatineet asian korjaamista.
Taloudelliset kannustimet ovat tietysti yksi tärkeä näkökulma sosiaalietuuksiin. Yksinkertaista ratkaisua kannustinongelmaan ei kuitenkaan ole olemassa ja viime aikoina esitetyt visiot etuusmalleista, joissa ”työn vastaanottaminen on aina kannattavaa” eivät ole tavoitteen asettelussaan välttämättä kovin realistisia. On ymmärrettävä, että melkeinpä kaikkiin etuusjärjestelmiin liittyy jonkinlaisia taloudellisia kannustimia heikentäviä elementtejä ja kannustinloukkujen poistaminen kokonaan esimerkiksi Suomessa edellyttäisi toimeentuloturvan tason merkittävää leikkaamista.
Sen lisäksi, että puhe taloudellisista kannustimista ei ole välttämättä realistisella pohjalla, se kaventaa näkökulmaa sosiaalietuuksien yhteiskunnallisesta merkityksestä. Erityisesti niitä etuuksia, joista Suomen sosiaaliturvajärjestelmässä muodostuu niin sanottu perusturva, ei voida tarkastella ainoastaan taloudellisten kannustimien näkökulmasta.
Perusturva määritellään useimmiten työelämän ulkopuolella olevien ja ansiosidonnaisten etuuksien piiriin kuulumattomien henkilöiden pääasialliseksi toimeentuloturvaksi. Perusturvaan kuuluvia etuuksia ovat kansaneläke, yleinen perhe-eläke, työttömien peruspäiväraha ja työmarkkinatuki sekä sairausvakuutuksen vähimmäispäivärahat ja vähimmäismääräiset vanhempainpäivärahat, joita täydentävät vielä asumisen tuet ja toimeentulotuki. Usein perusturvaan sisällytetään myös lapsilisät, opintotuki, kotihoidon tuki ja elatustuki.
Perusturvan tehtävänä on siis taata ihmisille sekä viimesijainen toimeentuloturva että tiettyjä syyperustaisia etuuksia, jotka turvaavat toimeentulon erilaisissa elämäntilanteissa.
Elämisen perusedellytysten turvaaminen kuuluu yhteiskunnan perustehtäviin aivan samalla tavalla kuin omistusoikeuksien turvaaminen.
Perusturvan kehittämisen periaatteita pohdittiin SOSTEn ja sosiaali- ja terveysjärjestöjen työryhmässä, jonka työn lopputulos julkaistaan tulevana maanantaina. Tässä työssä perusturvan tulevaisuutta lähdettiin visioimaan viidestä perusturvan yhteiskunnallisesta tehtävästä käsin. Nämä olivat perusturva ihmisoikeuksien takaajana, perusturva elämän perustana, perusturva toimintakyvyn rakentajana, perusturva tunnustuksen antajana ja luottamuksen rakentajana sekä perusturva vakaan yhteiskunnallisen kehityksen takaajana.
Järjestöt pitivät tärkeänä, että perusturvaa kehitettäessä myös laajemmat yhteiskunnalliset arvovalinnat tulevat näkyviin ja liian kapeasta ”kannustamisen” näkökulmasta päästään eteenpäin.
Kun perusturva ymmärretään ihmisoikeuksien takaajana, päädytään näkemykseen, että jokaiselle meistä kuuluu perusturva ja sen tietty minimitaso pelkästään ihmisyytemme vuoksi. Vaikka minimitasosta voidaan käydä poliittista keskustelua, periaatteena ihmisoikeusnäkökulma on kuitenkin oleellinen.
Samaa näkökulmaa vahvistaa ajatus perusturvasta elämän perustana ja yhteiskunnan lähtökohtana.
Kun yleensä perusturvan toteuttaminen ymmärretään niin sanotun yhteiskunnallisen alkutilan rikkovana uudelleenjakona, järjestöt halusivat korostaa näkemystä, jonka mukaan todellinen alkutila on yhteiskunta, jossa perusturva on toteutettu. Tällöin ajatellaan, että elämisen perusedellytysten turvaaminen kuuluu yhteiskunnan perustehtäviin aivan samalla tavalla kuin esimerkiksi omistusoikeuksien turvaaminen.
Sen lisäksi, että perusturva on yhteiskunnan perusta, sen pitää järjestöjen mukaan olla vielä enemmän – nimittäin toimintakyvyn ja luottamuksen rakentaja sekä tunnustuksen antaja.
Kun ihmisten halutaan olevan aktiivisia yhteiskunnallisia toimijoita, jotka omaehtoisesti pyrkivät kohentamaan asemaansa ja osallistumaan yhteiskunnalliseen arvontuotantoon, heille tulee myös taata edellytykset toimia tällä tavalla. Toimintakykyä tukeva ja rakentava perusturva on keskeinen väline tässä.
Yhteiskunnassa toimiessaan ihmiset tarvitsevat myös tunnustusta, mahdollisuuden itsekunnioitukseen ja kokemuksen täysivaltaisuudesta omassa yhteisössään. Oikealla tavalla toteutettu perusturva voi edistää myös näiden yksilöllisten hyvien toteutumista ja sitä kautta ihmisten luottamusta toisiinsa sekä yhteiskunnan instituutioihin.
Yhteiskunnan tasolla perusturvan tehtävänä on luoda yhteiskunnallista vakautta esimerkiksi vahvistaen tasa-arvoa, tasaten erilaisia yhteiskunnallisia riskejä, ehkäisten ylisukupolvista köyhyyttä sekä synnyttämällä yhteiskuntaan erilaisia ”hyvän kehiä”.
Tällä tavalla perusturvaan panostaminen voidaan nähdä hyvinvointi-investointina, joka tuottaa pidemmällä tähtäimellä kestävää yhteiskuntarakennetta ja parantaa hyvän elämän edellytyksiä sekä yksilöllistä hyvinvointia.
Kun perusturvaa tulevina vuosina kehitetään, järjestöjen esiin nostamat lähtökohdat tulisi pitää kirkkaana mielessä. Tällöin varmistumme siitä, ettemme esimerkiksi taloudellisen kannustamisen innossa riko jotain sellaista, millä on yhteiskunnan eheyden kannalta äärimmäisen suuri merkitys.
lehti 