Hoivabisneksessä vanhus on tavara

Hoivapalvelut pitää Salon mukaan palauttaa takaisin valtiolliseen, demokraattiseen ohjaukseen.

– Keskeiset ongelmat eli henkilöstön määrä ja tilaajien osaaminen ovat kyllä yksittäisesti tärkeitä asioita, mutta ne eivät tuo näkyviin harjoitetun terveys- ja sosiaalipolitiikan systeemistä kriisiä, Salo korostaa.

Nyt pitäisi siis nähdä se, että Suomessa on siirrytty suuryhtiöiden aikakauteen ja hoivassa hallitsevat pääomavaltaisen liiketalouden hegemoniset periaatteet.

– Ne rapauttavat ajatteluamme niin, että pian kukaan ei enää tiedä, mitä tarkoittaa hyvinvointi tai sosiaalipolitiikka tai oikeudenmukaisuus, laukoo vapaa tutkija Markku Salo.

Palvelut kurjistuneet

Salolta ilmestyy huhtikuussa kirja Hullut mielenterveysmarkkinat kurjistuneista mielenterveyspalveluista ja niiden korjaamisesta. Kirja perustuu laajaan haastattelumateriaaliin mielenterveys- ja päihdetyötä tekevien perustyöntekijöiden, esimiesten ja johtajien sekä omistajien keskuudessa.

Tutkimusryhmä on haastatellut kolmella seutukunnalla yli 200 ihmistä. Haastattelujen piirissä on 18 erilaista yksikköä, joista suurin osa on suuryritysten ylläpitämiä mielenterveys- ja päihdekuntoutujille tarkoitettuja asumispalveluyksiköitä.

Tutkimuksessa vertaillaan myös tilannetta mielenterveys- ja päihdekuntoutuksen palveluasumisessa vuosina 2005 ja 2015.

– Perushenkilöstön haastattelujen kautta saimme harvinaislaatuista tietoa perustyön pirstaloitumisesta ja mielenterveystyön mielekkyyden murentumisesta. Vahvimmin tätä on tapahtunut juuri suuryrityksissä.

Teos kuvaa mielenterveys- ja päihdetyön kurjistumisen syitä. Tutkimuskohteesta tehdyt johtopäätökset ovat Salon mukaan pitkälti yhteneväisiä nyt tapetilla olevan vanhusten palveluasumista koskevan keskustelun kanssa. Niistä voi vetää myös koko sosiaali- ja terveyssektoria koskevia johtopäätöksiä.

Kaikki liittyy toisiinsa

Esperi-kohu käynnisti laajan yhteiskunnallisen keskustelun vanhuspalveluista. Salo muistuttaa, että nyt on nähty vain jäävuoden huippu.

– Kysymys on sosiaali- ja terveyspolitiikan suunnasta ja sotestakin. On kysymys palvelujen tilaamisesta ja siitä haluammeko, että palvelutuotantomme hoitaa jatkossa pääosin suuryritykset. Entä mitä tapahtuu asiakkaille ja henkilökunnalle?

Salo näkee asian systeemisesti: kaikki liittyy toisiinsa.

– Homma ei korjaannu sillä, että henkilöstömitoitus saadaan lakiin eikä sillä, että tilaajat oppivat tilaamaan.

Pelikenttä avataan

Sosiaali- ja terveyspolitiikan suunnanmuutos alkoi jo kauan sitten. Suomalaisen hyvinvointivaltion rapautumiskehitys käynnistyi 1980-luvulla, Holkerin hallituksesta. Siitä on edetty askel kerrallaan. Merkittävä askel Salon mukaan oli 1990-luvun alussa hyväksytty hankintalaki.

Yksi virstanpylväs oli myös Raha-automaattiyhdistyksen rahoituspolitiikan muutos, jolla pyrittiin asettamaan kaikki palveluntuottajat samalle viivalle.

– Yhteiskuntatieteissä tätä nimitetään deregulaatioksi eli valtiollinen ohjausjärjestelmä purkautuu asteittain ja pelikenttä avataan suuryrityksille.

Mielenterveys- ja päihdetyössä deregulaation vaikutukset näkyvät tutkimushaastatteluiden perusteella siinä, että ammatillisen työn mielekkyys on murentunut asteittain. Salo puhuu kielteisestä kehästä, jossa tilaajan tavoitteet ja yrityksen voitontavoittelu vaikuttavat samaan suuntaan: asiakaskunta kasvaa ja kirjavoituu, ammatillinen työ pirstaloituu, kun hoitaja joutuu tekemään monenlaista hänen tehtäviinsä kuulumatonta kuten siivousta ja ruuanlaittoa ja asukkaat laitostuvat.

Kilpailutuksen, liiketaloudellisen ohjauksen ja ”samalla viivalla” -olon seuraukset mielenterveyspuolella noin 10 vuodessa ovat siis mittavat. Salo uskoo, että vanhustyössä vaikutukset ovat samansuuntaiset.

Riittävästi asiakkaita

– Voittoa tekevät suuryritykset saavat nyt temmeltää rauhassa sote-kentällä, Salo harmittelee.

Hän on tutkimuksillaan pyrkinyt selvittämään organisaatioiden toimintatapoja.

– Uusliberalismissa, jollaista Suomessa nyt harjoitetaan, suuryritysten johtamistapa on erittäin hierarkkinen. Johtamistapa kulkeutuu myös lähiesimiestasolle, jossa katsotaan ensisijaisesti mitä jää viivan alle ja toimitaan sen mukaan.

Ammatillisen työn mielekkyys on murentunut asteittain.

Liiketaloudellinen ajattelu ulottuu osin jopa perustason työntekijöihin.

– Oli tutkijallekin järkytys, miten suuryrityksissä perushenkilöstö koki työnsä mielekkyyden murtuneen. He peilasivat nykyistä työtään aikaisempaan työuraansa. Keskeisin asia on, että työ pirstoutuu. Työntekijä turhautuu, koska hän on hengeltään omistautunut tekemään mielenterveystyötä, mutta työaika menee paljolti muuhun.

Hyvinvointi marginaaliin

Kansalaisten hyvinvointi on Salon mukaan sysätty marginaaliin. Yksityiselle voitontavoittelulle on avattu ovet purkamalla ohjaus sosiaalipolitiikasta. Tilaaminen, jonka pitäisi ohjata toimintaa, on läpijuridisoitunut.

– Jos tilaaja tekee juridisen virheen, siitä ollaan usein markkinaoikeudessa. Suuryritykset pystyvät käyttämään juridiikkaa tehokkaasti hyväkseen.

Liiketaloudellinen kieli sukeltaa kaikkialle organisaatioon.

– Myös palvelun kunnalliset tilaajat tuottavat painetta esimerkiksi siihen, että perustyöntekijäkin joutuu kannustamaan tai jopa puolipakottamaan asukkaita etenemään kuntoutumisessaan epärealistiseen tahtiin.

Tutkimusaineiston analysointi johti tutkijan oivaltamaan, että uusliberalistisessa taloudessa palvelunkäyttäjät eivät ole kustannuserä vaan itse asiassa tuotannontekijä.

– Heitä voisi verrata teollisuuskapitalismin tehdastuotteeseen. Vanhuksen ja mielenterveyskuntoutujan arjen sisältö kapenevat asumispalveluissa. ”Tuote” pidetään hengissä, mutta ihmisarvo saattaa unohtua.

Nykysysteemi on siis tehnyt palvelunkäyttäjästä tuotannontekijän vaikka hänen pitäisi olla oman hyvinvointinsa subjekti.

Neljännes kullekin

Miten systeemin kriisistä päästään kuiville?

– Vanhuspalveluiden 20 vuoden ja mielenterveyspalveluiden 10 vuoden valossa voisi sanoa, että palvelujen tilaamista tulisi vahvasti ohjata. Nyt suuryritykset hoitavat palvelutuotannosta liian suuren osan. Se pitäisi rajoittaa yhteen neljännekseen. Suuryritykset kilpailisivat tästä osuudesta keskenään, Salo sanoo.

Yksi neljännes lohkaistaisiin keskisuurille yrityksille. Neljänneksen saisivat myös kansalaislähtöiset voittoa tavoittelemattomat yritykset ja säätiöt. Viimeinen neljännes kuuluisi julkiselle palvelutuottajalle.

Palvelujen tilaaminen on läpijuridisoitunut.

Salo arvelee, että tällaiseen lainsäädäntöön päättäjiksi tarvittaisiin ”yhtenäinen, määrätietoinen ja sosiaalipoliittisesti valistunut vasemmisto plus vihreät”.

– Kärjistän tässä. Mutta oleellista on se, että suuryrityksille annetaan kakusta vain tietty osa. Tilaajien pitäisi päästä toimeenpanemaan moniarvoista palvelutuotantoa, hän lisää.

Pelisäännöt tilaamiseen

Tilaamisen ongelmista on puhuttu paljon. Salo listaa joitakin pelisääntöjä, joita palvelujen tilaamiseen tarvitaan.

– Ensinnäkin pitää tilata muutakin kuin hoito- ja kuntoutushenkilöstöä, jotta hoitohenkilöstö voi keskittyä tekemään varsinaista työtään, vanhustyötä tai mielenterveystyötä.

Toisekseen Salo nostaa esiin tilaamisen managerialisoitumisen.

Tilaajat ovat julkisia virkamiehiä, jotka toimivat eräänlaisina itsenäisinä asiantuntijoina. He eivät käytä tilaamisessa hyödyksi asiantuntijoina vanhus- ja mielenterveystyön ammattilaisia, palvelujen käyttäjiä, heidän omaisiaan eivätkä palveluntuottajia.

Tilaamisen taustalla pitäisi Salon mukaan olla yhteistoiminnallinen viitekehys, jossa kuullaan säännöllisesti kaikkia osapuolia ja kehitetään palveluja yhteistyössä.

– Hyvinvoinnin tuottaminen on pitkälti sama asia kuin demokratian edistäminen. Meillä ei ole oikeaa demokratiaa, jos asianosaiset eivät ole mukana, Salo sanoo.