Suomalaisen poliittisen perinteen mukaan valtionvarainministeriö julkaisee ennen eduskuntavaaleja raportin, jossa virkamiehet määrittelevät, mitä vaaleissa valittujen poliitikkojen tulee tehdä ja kuinka paljon pitää leikata. Ohjeiden taustalla on kestävyysvajelaskelma.
Todellinen kestävyysvajeemme on kuitenkin maapallon kestävyysvaje. Kulutamme omaan osuuteemme nähden 3,6 kertaisesti maapallon resursseja ja tuhoamme luonnon monimuotoisuutta. Keskivertosuomalainen syytää vuosittain ilmakehään yli 10 000 kiloa hiilidioksidia.
Ympäristöministeriön pitäisikin julkaista ennen vaaleja kestävyysvajeraportti, jossa kerrotaan, kuinka paljon yli maapallon varojen me elämme ja mitä sen korjaamiseksi pitäisi tehdä. Media sitten arvioisi puolueiden vaaliohjelmia ja ehdokkaita tämän kestävyysvajeen näkökulmasta.
Poliittinen valmisteluprosessi pitää uudistaa. Valtion hiilibudjetissa ympäristöministeriö kertoisi hallinnonaloille, paljonko ne saavat päästöoikeuksia. Kaikkien hallinnonalojen budjettien ja lakiesitysten pitäisi käydä ympäristöministeriön seulan läpi, jossa ympäristölle liian kalliit hankkeet vedetään punakynällä yli. Jos hiilibudjetti loppuisi kesken vuoden, pitäisi valtion lainata hiilioikeuksia ylijäämäisiltä mailta.
Myös poliittinen hierarkia pitää uudistaa. Ympäristö- ja ilmastoministerin tulee olla pääministerin jälkeen poliittisessa hierarkiassa heti toisena. Oppositiopuolueiden pitäisi julkaista vaihtoehtohiilibudjetti, jossa ne esittävät omia näkemyksiään ja vaihtoehtojaan hallituksen hiilibudjetille ja ilmastopolitiikalle.
Visio tällaisesta kestävyysvaje-ajattelusta voi tuntua kaukaiselta. Kuitenkin meidän pitäisi jo ymmärtää, että taloudelliset reunaehdot eivät enää määrittele sitä, mihin meillä on ympäristöpolitiikassa varaa. Ympäristön reunaehdot määrittävät sen, mikä on talouspoliittisesti mahdollista.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton ensimmäinen varapuheenjohtaja.
lehti 