KU:n arkistosta: Thatcher vaati Gorbatshovia estämään Saksojen yhdistymisen

Syyskuussa 1989, puolitoista kuukautta ennen Berliinin muurin murtumista, Britannian pääministeri Margaret Thatcher tapasi Neuvostoliiton presidentin ja puoluejohtajan Mihail Gorbatshovin Moskovassa.

Aluksi Thatcher ilmaisi itsensä varovaisesti sanomalla, että hän ymmärtää täysin Gorbatshovin asenteen, jonka mukaan Itä-Euroopan maat saavat valita oman kehitystiensä, kunhan Varsovan liitto pysyy paikoillaan. Thatcher myös kehui Puolan johtajan, kenraali Wojciech Jaruzelskin ”rohkeutta ja isänmaallisuutta”.

Mutta sitten Thatcher siirtyi varsinaiseen asiaansa ja pyysi, että keskustelua voitaisiin jatkaa täysin luottamuksellisesti ja että virallista neuvottelua taltioivat nauhurit suljettaisiin.

”Julkilausumista ei tarvitse piitata”

Thatcher sanoi olevansa hyvin huolissaan Itä-Saksan tapahtumista. Hänen mukaansa Saksojen yhdistyminen ei ole Britannian eikä Länsi-Euroopan intressi.

Yhdistyminen johtaisi Thatcherin mukaan toisen maailmansodan jälkeisten rajojen muuttumiseen. ”Sitä me emme voi sallia, koska sellainen kehitys vaarantaisi koko kansainvälisen tilanteen vakauden ja voisi vaarantaa meidän turvallisuutemme”, sanoi Thatcher.

Länsimaiden virallisessa politiikassa Saksojen yhdistymiseen oli jo pitkään suhtauduttu myönteisesti – niin kauan kuin se ei ollut todellinen näköala.

Thatcher totesikin Gorbatshoville kuivasti, ettei ”lännen virallisista lausunnoista ja Naton julkilausumista tarvitse piitata. Me emme kannata Saksojen yhdistymistä.”

Edelleen Thatcher sanoi, ettei Itä-Euroopan horjuttaminen ja Varsovan liiton hajottaminen ole lännen intresseissä. Thatcher jatkoi, että vaikka Itä-Euroopan maissa tapahtuu sisäisiä muutoksia, ”haluamme pitää nämä muutokset kokonaan sisäisinä, emme halua sotkeutua niihin emmekä ajaa kommunismin purkamista Itä-Euroopassa”.

Gorbatshovin säätiön arkistosta

Rautarouvaksi kutsutun Thatcherin nihkeä asenne Saksojen yhdistymiseen on ollut ennestään tiedossa eikä hän peitellyt sitä julkisuudessakaan. Uutta on sen sijaan se, että Thatcher suorastaan vaati Gorbatshovia estämään yhdistymisen, tai vähintään antoi Neuvostoliitolle vapaat kädet valtapiirinsä koossa pitämiseen.

Edellä mainitussa, 23. syyskuuta 1989 käydyssä keskustelussa Kremlin kirjurit olivat edelleen läsnä, vaikka nauhurit olikin pysäytetty. He kirjoittivat neuvottelujen jälkeen repliikit muistinvaraisesti talteen.

Nämä muistiinpanot sisältyvät brittilehti The Timesin viime viikon perjantaina julkistamaan aineistoon. Lehden käytössä on ollut useita asiakirjoja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politbyroon keskusteluista ja neuvostojohdon kansainvälisistä tapaamisista.

Neuvostoliiton hajottua 1991 aineisto siirtyi Gorbatshovin perustaman säätiön haltuun. Muutama vuosi sitten nuori tutkija Pavel Stroilov pääsi tutustumaan materiaaliin ja tajusi sen historiallisen arvon. Hän kopioi yli tuhat asiakirjaa ja salakuljetti ne Lontooseen muuttaessaan sinne.

Asiakirjojen totuudenmukaisuutta ei voi vertailla muiden arkistokappaleiden kanssa, koska arkistot Venäjällä on nyttemmin tiukasti suljettu.

Bush ei hypännyt muurin päälle

Thatcher kertoi syyskuun neuvottelussa Gorbatshoville saaneensa Tokiosta sähkeen Yhdysvaltain presidentiltä, (vanhemmalta) George Bushilta. Thatcherin mukaan Bush on samalla kannalla hänen kanssaan.

Thatcher jatkoi: ”…hän pyysi minua sanomaan suoraan teille, että Yhdysvallat ei tee mitään, mikä vaarantaisi Neuvostoliiton turvallisuuden tai mikä tulkittaisiin Neuvostoliitossa vaaraksi”.

Berliinin muuri murtui 9. marraskuuta. Kolme viikkoa sen jälkeen, 2. joulukuuta 1989, Bush ja Gorbatshov tapasivat ensimmäistä kertaa. Myös näiden Maltalla käytyjen neuvottelujen muistiinpanot sisältyvät The Timesin julkaisemaan aineistoon.

Bush ilmaisi itseään huomattavasti varovaisemmin kuin Thatcher pari kuukautta aikaisemmin. Bush vakuutti kuitenkin, ettei Yhdysvallat tee mitään hätiköityä kiirehtiäkseen Saksojen yhdistymistä. Hän sanoi Gorbatshoville, että Saksan liittokansleri Helmut Kohl toimii tässä asiassa ”tunteidensa ohjaamana”.

Bush sanoi Gorbatshoville, että ”te olette samassa veneessä kuin Nato-liittolaisemme”. Mutta Bushin mukaan Nato-maiden on samalla otettava huomioon, että aikanaan Länsi-Saksa ja Itä-Saksa tulevat olemaan menneisyyttä.

Bush vakuutti itse toimivansa tässä asiassa hyvin varovaisesti: ”Syyttäkööt meidän demokraattimme minua arkuudesta, mutta minä en aio hypätä muurin päälle, koska tässä on liian paljon pelissä”.

”Niin, presidentin ei pidä hypätä muurin päälle”, sanoi Gorbatshov nauraen.

Kansojensa kiroamat

Stroilovin aineistoon sisältyy myös otteita NKP:n kansainvälisen osaston Länsi-Euroopasta vastanneen työntekijän Anatoli Tshernjajevin päiväkirjasta. Lokakuun 9. päivä Tshernjajev merkitsi muistiin, miten tyytyväisenä Gorbatshov palasi Itä-Saksasta (DDR:stä).

Kun Gorbatshov oli Berliinissä kävellyt Itä-Saksan puoluejohtajan Erich Honeckerin kanssa, kansa ei piitannut Honeckerista vaan huusi ”Gorbi! Gorbi!”

Berliinissä oli muitakin Neuvostoliiton leirin puoluejohtajia, mutta kaikki huomio keskittyi Gorbatshoviin. Gorbatshovin Berliinissä saama ”tunnustus ja tuki rohkaisee ja lujittaa häntä, toisin kuin omalta kansalta tuleva arvoton kohtelu”, kirjoitti Tshernjajev. Perestroika oli jo alkanut ajautua vaikeuksiin Neuvostoliitossa.

Gorbatshovin käsitys Honeckerista ei ollut korkea. Eräässä yksityisessä keskustelussa lähipiirinsä kanssa hän Tshernjajevin mukaan nimitti Honeckeria ”persläveksi”. Gorbatshovin mielestä Honecker olisi voinut ikäänsä ja terveydentilaansa vedoten jäädä eläkkeelle ja siten ehkä jäädä ”arvostetuksi hahmoksi historiaan”.

Tshernjajev kirjoitti itse arvelleensa, että tämän olisi pitänyt tapahtua jo pari kolme vuotta aikaisemmin: ”Nyt hän on samassa tilanteessa kuin (Unkarin puoluejohtaja Janos) Kadar, kansansa kiroama”.

Itä-Saksan oma puolue-eliitti oli tullut samaan tulokseen, ja 18. lokakuuta Honecker korvattiin Egon Krenzillä.

”Revitään itse muuri alas!”

Kuusi päivää ennen muurin murtumista, 3. marraskuuta, NKP:n politbyroo keskusteli Saksan tilanteesta. KGB:n johtaja Vladimir Krjutshkov sanoi, että seuraavana päivänä puoli miljoonaa ihmistä oli tulossa Itä-Saksan kaduille.

”Toivommeko, että Krenz kestää?” kysyi Gorbatshov. ”Emme pysty selittämään omalle kansallemme, jos menetämme DDR:n. Mutta emme pysty pitämään sitä pinnalla ilman Saksan liittotasavallan apua.”

Neuvostoliiton ulkoministeri Eduard Shevardnadze teki radikaalin ehdotuksen: ”Meidän olisi paras itse repiä muuri alas”.

Krjutshkovin mukaan siitä koituisi vaikeuksia itäsaksalaisille. Gorbatshov täydensi, että muurin murtuminen toisi maailmanmarkkinahinnat Itä-Saksaan, jolloin elintaso välittömästi romahtaisi.

Sitten Gorbatshov lausui arvionsa lännen politiikasta: ”Länsimaat eivät halua Saksojen yhdistymistä, vaan tahtoo että me estämme sen. Se johtaisi meidät ristiriitaan Länsi-Saksan kanssa. Näin länsimaat saisivat torjuttua mahdollisuuden tulevasta ’salaliitosta’ Neuvostoliiton ja Saksan kesken.”

”Eikö N-liitto aio estää yhdistymistä?”

Ranskan presidentti François Mitterrand oli Saksojen yhdistymisestä vähintään yhtä huolissaan kuin Thatcher.

Gorbatshovin lähimpiin avustajiin kuulunut Vadim Zagladin sekä Mitterrandin neuvonantaja Jacques Attali tapasivat 6. joulukuuta Kiovassa. Attali sanoi ”Ranskan johtoa ihmetyttäneen, että Neuvostoliitto on niin tiukasti pitänyt Itä-Saksassa kiinni veljeskansojen sisäisiin asioihin puuttumattomuuden periaatteesta”.

Thatcher totesi Gorbatshoville, ettei ”lännen virallisista lausunnoista ja Naton julkilausumista tarvitse piitata.”

Attali totesi Ranskan olevan tyytyväinen, ettei Brezhnevin oppia enää noudateta, ”mutta toisaalta Ranskan johdossa on kysytty, tarkoittaako tämä sitä, että Neuvostoliitto hyväksyy näköalan yhtenäisestä Saksasta eikä tee mitään estääkseen tämän? Tämä on herättänyt meissä paniikkia lähentelevää pelkoa.”

Toisaalta Attali sanoi Saksojen yhdistymisen olevan lopulta väistämätöntä, vaikka Ranska ei sitä missään tapauksessa haluakaan.

Jo Tshernjajevin päiväkirjamerkinnässä lokakuussa 1989 sanottiin, että Attali oli nostanut Zagladinille esiin mahdollisuuden Neuvostoliiton ja Ranskan liittoutumisesta, mukaan lukien ”sotilaallinen integraatio”, joka kuitenkin ”naamioitaisiin armeijoiden yhteiseksi käyttämiseksi luonnonkatastrofien varalta”.

Kumous söi perestroikan

Berliinin muurin murtumisen jälkeen Gorbatshovin asenne vähitellen tiukkeni. Hän alkoi pikku hiljaa tajuta, ettei Itä-Euroopassa riittänyt pelkkä vanhojen vihattujen johtajien kaatuminen – kansat eivät rientäneetkään sen jälkeen riemurinnoin perestroikaa rakentamaan, vaan Itä-Euroopan kumous alkoi suuntautua aivan muualle.

Kevään 1990 mittaan kaikki merkittävät maailman johtajat hyväksyivät tosiasiana sen, että Saksat yhdistyvät, miellyttipä se tai ei.

Mutta vielä huhtikuussa Attali purki kiukkuaan ja sanoi venäläisille, että Saksojen yhdistyminen aiheuttaa painajaisia Ranskan poliitikoille. Hän kertoi sanoneensa Mitterrandille ”muuttavansa Marsiin”, jos yhdistyminen toteutuu. Kun ottaa huomioon Attalin myöhemmän katastrofaalisen uran Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankissa, tämä olisikin saattanut olla viisas valinta.