Meneillään oleva ennennäkemättömän laaja yhteiskunnan reagointi koronaviruksen aiheuttamaan epidemiaan on monessa suhteessa yhdistänyt meitä. Yli poliittisten suuntausten on tarjottua apua ryhmille, joita pohjoismainen hyvinvointivaltio suojaa vain vähän tai ei lainkaan taloudellisia riskejä vastaan, kuten yksinyrittäjille.
Epidemia ja sen myötä toteutetut rajoitteet kohtaavat eri ryhmiä eri tavoin. Pelkään tämän kalpenevan sen rinnalla, mitä nähdään kun epidemiasta aikanaan selvitään.
Viime vuodet oikeisto on vaatinut niin työmarkkinoiden rakenteellisia uudistuksia kuin julkisen talouden “sopeuttamista”, mikä pääsääntöisesti on eufemismi leikkauksille. Kabineteissa ehkä jo kaavaillaan keskustan ja kokoomuksen “sopeuttamis- eli leikkaushallitusta”.
Finanssipoliittisen sopeutuksen päälinjat ovat jo etukäteen tiedossa. Luvassa on julkisten menojen leikkauksia ja verotuksen painopisteen siirtämistä pois valtion ansiotuloveroista kulutuksen verotukseen. Kunnat joutuvat kompensoimaan valtionosuuksien leikkauksia kunnallisverojen nostolla.
Puhe verotuksen painopisteen siirtämisestä työn verotuksesta tulee taas kunniaan, vaikka hyvin tiedetään, että kaikki verot suuntautuvat työhön. (Oikeistolla on taipumusta muistuttaa tästä vain, kun puhe on yritysten verottamisesta.)
Ei tarvinne odottaa kuin Uudenmaan eristyksen loppumista, jotta vaatimukset ansiosidonnaisen työttömyysturvan leikkaamisesta, yleissitovuuden purkamisesta ja paikallisen sopimisen lisäämisestä taas alkavat. Koulutusta odottaa ankeat ajat. Korkeakoulujen lukukausimaksuja lämmiteltäneen jo.
Epidemian aiheuttaman laskun maksavat samat ryhmät, joita on kaavailtu kestävyysvajeen kattajaksi: köyhät, sairaat, työttömät, työkyvyttömät ja julkisen sektorin työntekijät.
Julkisen sektorin työntekijöiden panosta epidemian aikana suitsutetaan vielä. Poikkeusolojen mentyä ohi meidän annetaan ymmärtää, että yhteisten uhraustenkin aika on ohi.
Kirjoittaja on taloustieteilijä ja Tukholman yliopiston professori.
uutiskirje 