Jokainen vuoden 1945 jälkeen syntynyt suomalainen on katkera, kun ei pääse elämään uudelleen kansallisen identiteettimme kiirastulta: puutetta ja kurjuutta. Ei ole sisällissotaa, ei jatkosotaa, ei suuria nälkävuosia, ei sortokautta, ei niin mitään.
Miten me pystymme todistamaan, että kyllä minäkin pystyn Saarijärven Paavon lailla syömään vuositolkulla pettuleipää, kun emme pysty luopumaan edes halpuutetusta jauhelihasta, vaikka se on pahaksi sekä luonnolle että ihmisille?
Mutta nyt pääsemme ja nyt pystymme! Kiitos siitä kuuluu covid-19-virukselle eli koronalle. Kiitos, oi kiitos!
Monella suomalaisella on arkkupakastin täynnä toissakesän marjoja sekä kasvimaa, jossa harjoitellaan perunanviljelyä. Martat suosittelevat varastoimaan juomavettäkin useamman päivän tarpeiksi.
Miksi? Marjoja ja perunoita saa kaupasta ympäri vuoden, vettä hanasta.
Meillä on takaraivossa pieni pelko: mitä jos kuitenkin jotain tapahtuu? Mitä, jos ydinsota tai lama tai fillarikommunismi sulkee yhteiskunnan ja meidän pitää pärjätä omillamme? Mitäs sitten tehdään? Sitten on hyvä, että minulla on tämä istutuslaatikollinen perunoita tässä ja todella paljon sulavia mansikoita pakkasessa!
Ja nyt jotain viimein tapahtui! Voimme todistaa, että mekin olemme raivaajaesi-äitiemme veroisia sankareita! Runebergit ja niskavaarat kertovat suorastaan juuri meistä.
Pitkällinen odotuksemme on viimein palkittu ja kriisi on laskeutunut keskuuteemme! Ylistetty olkoon Mannerheim!
Erityisen innostuneita kriisistä on oltu, kun hallitus alkoi rajoittaa kansalaisvapauksiamme.
Koulut ja päiväkodit kiinni? Hienoa! Kaupoissa ei saisi käydä? Lisää! Uudenmaan rajat kiinni? Antaa tulla vaan, kyllä me kestämme!
Kasvomaskeja! Miksette määrää pakollisia kasvomaskeja? Ja eikö poliisi voisi etälamauttaa kaikki, jotka rikkovat turvaväliä?
Ei nyt ole aikaa miettiä perustuslakia! Se on rauhan ajan haihattelua, nyt meillä on kriisi päällä, minäkin täällä juuri kaivan bunkkeria isoisän kypärä päässä. Sinne otan mukaan Väinö Linnan koko tuotannon, iltapäivälehden liitteen vuoden 1995 jääkiekon maailmanmestaruudesta sekä molemmat itse viljelemäni perunat.
Vietettyäni siellä kuusi vuotta elämäni on täydellistä ja voin kertoa jälkipolville, kuinka he eivät ymmärrä mitään todellisesta maailmasta.
Kolmevuotias lapseni rakastaa selkeitä käskyjä ja määräyksiä.
Kun pitäisi mennä nukkumaan, hän nousee sängystä, tarttuu ovenkahvaan ja tuijottaa minua, kunnes kiellän. ”Et mene. Nyt takaisin sänkyyn.” Sitten hän tyytyväisenä tottelee, kun sai selkeät rajat.
Jostain syystä nämä samaiset kurituksesta ja pettuleivästä haaveilevat suomalaiset haluavat vastaavanlaista kurinpitoa – pääministeriltä.
Kun pääministeri sanoo, että mökille ei pidä nyt mennä, on se aivan liian epäselvää! Miten tässä nyt kukaan voi tietää, mitä pitäisi tehdä? Ehkä pitäisi mennä mökille? Jos ei pidä mennä mökille, miksei se ole laki? Jos perustuslaki sanoo, että mökille saa mennä, niin miksei sitä muuteta? Muutenhan minun onkin pakko mennä mökille vaikka ei sinne mitään asiaa olisikaan. Saako mennä vai eikö saa? Ei saa. Nyt takaisin sänkyyn tai ei tule jälkiruokaa huomenna.
Kuria ja kurjuutta, sitä toivoimme ja sitä saimme! Keksitäänkö seuraavaksi positiivisempi yhteinen unelma?
Kirjoittaja on kirjailija, pelisuunnittelija ja yrittäjä.
lehti 