Taloudellinen ja sosiaalinen tasa-arvo on tärkeä yhteiskunnallinen tavoite. Niin yhteiskuntatieteen tutkimuksessa kuin mediassa on valtava määrä aihetta koskevaa kirjoittelua. Erimielisyys siitä, mitä tasa-arvo on, innoittaa suurta osaa. Moni kertoo kannattavansa mahdollisuuksien pikemmin kuin tulemien tasa-arvoa.
Mahdollisuuksien tasa-arvo on koherentti, ajantasainen ja vaikutusvaltainen yhteiskuntafilosofinen teoriakokonaisuus. Sen ytimessä on periaate, että erot, joita ei voi palauttaa yksilön ponnisteluihin, eivät ole moraalisesti kestäviä, kun taas ne, jotka voidaan, ovat.
Epäilen, että moni kannattajista kauhistuisi, jos ymmärtäisi mitä seurauksia mahdollisuuksien tasa-arvon ottamisella tosissaan olisi. Esimerkiksi korkeamman perinnöllisen älykkyyden myötä saatavat korkeammat ansiot eivät mahdollisuuksien tasa-arvon näkökulmasta välttämättä kuulu yksilölle itselleen, koska henkilö ei ole itse vastuussa geeneistään – me kun emme valitse perimäämme.
Yksilön vastuuta painottava tasa-arvokäsitys ei suinkaan ole ongelmaton, mutta sillä on pandemian yhteydessä monia mielenkiintoisia seurauksia. Mittava yhteiskunnan tuki pandemian aiheuttaman talouskurimuksen uhreille, esimerkiksi, on tämän käsityksen mukaista.
Ravintoloille ja kahviloille myönnettävä kompensaatio kuuluu selvästi tähän kategoriaan. Minusta kompensaation suuruutta määriteltäessä kriittinen keskustelu olisi ollut paikallaan. Ei ole selvää, että normaaliolojen liikevaihto on oikea vertailukohde tilanteessa, jossa varsin monet toimialat kärsivät tappiota.
1990-luvun lamassa työmarkkinoille tulleitten yliopistokoulutuksen hankkineiden nuorten työmarkkinatulemat – ansiot ja työllisyys – ovat aiemmin ja myöhemmin valmistuneihin verrattuna merkittävästi huonompia. Muistavatkohan liiketoiminnan tukea nyt innokkaasti ajavat myöhemmin, että nyt tämän talousshokin uhrit kärsivät siitä, täysin vailla omaa syytään, vuosikymmentenkin jälkeen?
Kirjoittaja on taloustieteilijä ja Tukholman yliopiston professori.
lehti 