Sisällissota 1918 viilsi osallisiin syviä murheellisia jälkiä. Kuten Juhani Aho sodan päättyessä oikein totesi, että jos on syytä liputtaa, niin korkeintaan puolitangossa. Sodan jälkeen kaikkein osattomimmiksi putosivat punaisen puolen perheet – varsinkin orvot ja puoliorvot, jollaisiksi lasketaan tulleen peräti 25 000 lasta.
Näiden lasten elämään ja tilanteisiin sukeltaa Anneli Kannon käsikirjoittama Punaorvot, ja näytelmän on sovittanut ja ohjannut Lauri Maijala. Helsingin kaupunginteatterin pikkunäyttämöllä nähdään tiheää draamaa, ja koskettavista asioista.
Alkuasetelma jäsentyy selkeästi. On Johanssonin perhe, isä, äiti ja neljä alaikäistä lasta, on sodan tylyt jälkiselvittelyt, syytökset ja itsesyytökset. Helsingin Kalliossa asuvat Johanssonit ovat olleet punaisissa, eivät aktiivisina asekaartilaisina vaan lähinnä rivitukijoina. Isä kuitenkin teloitetaan tutkimatta, ja leskeltä viedään pakolla kaksi tytärtä, vastasyntynyt kuolee aliravitsemukseen.
Lasten pakkosiirto on Punaorpojen pääkysymys – se, että Pohjanmaan valkoisiin perheisiin vietiin kaikkiaan 1 700 orpolasta. Millä oikeudella? Miten lasten kävi? Tällaisia kysymyksiä näytelmässä lähestytään silottelematta, rohkein ajatuksin.
Maijala ohjaa jälleen hyvin maijalamaisesti, kuinkas muuten. On hyvä, ettei draama kulje järin ennakoitavin näyttämökuvin vaan ohjaaja seuraa omaa hurjanpuoleista estetiikkaansa. Maijalalla riittää aina yllätyksiä, joskus liiankin kanssa, tässä työssä kuitenkin tasapainoisessa mitassa.
Janne Vasama luo Maijalan näkemyksiä tukevan näyttämön. Näytelmän ensipuoliskon lavastus on nyrjähtänyt ja vino, monimutkaisen järkyttävää tilannetta kuvastaen. Väliajan jälkeen taas avautuu verenkarvainen autius, se ”laaja aukee Pohjanmaa”, joka on esityksen ratkaisevana tapahtumakenttänä.
Mieleenjäävän jylhiä kuvia
Koko näyttelijäjoukko pelaa yhteen sulavasti. On ilo nähdä monia tuoreita kasvoja yhteistyössä Riitta Havukaisen ja Kari Mattilan veroisten tekijänimien kanssa. Mattilan isäntämies on hyytävän kova, suoritus hyytävän hyvä. Havukaisen Elli-leskestä säteilee karua lämpöä.
Nuoremmista ykköseksi nousee Anna Böhm. Hän ei Ilonana ole mikä hyvänsä lallatteleva pikkutyttö, vaan omaksuu täysin lapsen logiikan ja eläytymis- ja miellyttämiskyvyn. Perheen äitinä Ella Mettäsellä on vaikea osa, yksinomaan surua kärsimyksen päälle. Vaikka hän sisäistää roolinsa, jo ripaus näyttelijäntaidon muita ulottuvuuksia laventaisi kuvaa. Niille ei ohjaus nyt anna tilaa.
Aleksi Sauran musiikki ja sovitukset toteutuvat tyylillä. Vöyrin marssi kuulaana lauluna iskee palleaan jopa lujempaa kuin marssinrytke. Ja hänen eräät lyhyet sävelkudelmansa tuovat yllättäviä lisiä esitykseen. Samoin kuin Maijalan uusi versio Piupalipaupali-laulusta.
Punaorvot on poleeminen ja onnistunut kantaesitys. Aiemminkin sisällissotaa puinut Anneli Kanto hallitsee aihepiirin (ja pohjalaismurteen!) ja valaa varman tekstipohjan, jolta Maijalan on hyvä ponnistaa – ja tulkita edelleen.
Syksyn painokas ensi-ilta-avaus kaupunginteatterilta. Pandemialta suojaudutaan harkituin tavoin.
Anneli Kannon ja Lauri Maijalan kirjoittama Punaorvot. Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Ohjaus Lauri Maijala. Lavastus Janne Vasama. Musiikki ja äänet Aleksi Saura. Puvut Tiina Kaukanen. Ensi-ilta 2.9.
uutiskirje 
