Virpi Suutari sukelsi Aaltoon

Ohjaaja-käsikirjoittaja Virpi Suutari tunnetaan hienoviritteisistä dokumenttielokuvista, joissa tutkitaan yleensä ”tavallista, arkista Suomea”, kuten hän itse kuvailee. Tarttumista Alvar Aallon (1898–1976) kaltaiseen ikoniin voi pitää yllättävänä vetona.

Suutari vakuuttaa ettei kyseessä ole tilaustyö. Halu tehdä elokuva Aallosta juontaa ohjaajan lapsuuteen ja vuonna 1965 valmistuneeseen Rovaniemen kirjastoon.

Sinne Suutari koululaisena vaelsi harva se päivä. Lumituiskun ja pakkasen läpi, kylmästä lämpimään.

– Messinkivalaisimien lämmin valo, hienot nahkakalusteet ja kourutiiliseinä, jota pitkin teki mieli kuljettaa kättä. Yhtä paljon kuin kirjat, minua veti kirjastoon sen arkkitehtuuri.

Kirjasto oli Suutarille kodin jälkeen kaupungin tärkein rakennus.

– Kuten Juhani Pallasmaa dokumentissa sanoo, on tärkeää että rakennusten välillä on hierarkioita. Arkkitehtuurin tehtävä on myös ylevöittää.

– Kodit olivat Rovaniemellä 1970-luvulla hyvin vaatimattomia, ja se, että demokraattinen paikka kuten kirjasto oli tehty niin hienolla tavalla, luksus-materiaaleilla ja käyttäjää kunnioittaen, jätti jäljen. Että se kuului kaikille, myös minulle, joka olin pieni lapsi.

Alvar, Aino ja Elissa

– Elokuvassa lähdin etsimään ihmismäistä Aaltoa suuren nimen takaa, sanoo Suutari.

Alvarin lisäksi nimen takaa löytyivät myös arkkitehtipuolisot Aino ja Elissa.

Yhdessä Aino Marsio-Aallon (1894–1949) kanssa Alvar loi muotokielen, joka nyt tunnistetaan ”Aalloksi”. He olivat tiivis työpari, eikä aina ole selvää, kumman kynästä mikäkin työ on lähtöisin. Erityisesti sisätilat olivat myös Artekin toimitusjohtajana työskennelleen Ainon vastuulla.

Aaltojen rakkaustarina, yhteinen taiteilijuus, maailman tuulet; sisäinen ja ulkoinen nivoutuvat Suutarin elokuvassa tiiviisti yhteen arkkitehtuurin kanssa.

Aino ja Alvar Aallon luomat tilat ovat kaikilla aisteilla koettavissa ja sitä samaa haluttiin myös elokuvaan.

Dokumentissa on runsaasti ennennäkemätöntä ja -kuulematonta arkistomateriaalia, kuten Göran Schildtin Aallon elämänkertaa varten nauhoittamia taustahaastatteluja.

Keskeisessä roolissa ovat myös Ainon ja Alvarin toisilleen kirjoittamat intiimit kirjeet.

– Oli merkittävää, että sain Aallon perikunnalta käyttööni kirjeet ja perhealbumien valokuvat. Alvarin herkkäviritteiset piirrokset Ainon kuolinvuoteelta nähdään elokuvassa ensimmäistä kertaa. Niistä olen suvulle todella kiitollinen.

Kirjeistä on kuultavissa hellyyttä ja parin luja side, mutta myös traagisia sävyjä. Ei liene liiallista tulkintaa todeta, ettei Alvar ollut aina helppo kumppani.

Elissa Aalto, jonka kanssa Alvar Aalto avioitui Ainon kuoltua, sai toimia välittäjänä loppuvuosien äreän, katkeroituneen ja alkoholia runsaasti käyttävän Alvarin ja eteenpäin menevän maailman törmäyksissä. Elissa myös saattoi postuumisti loppuun useita Alvarin hankkeita.

Lapiotyötä arkistoissa

Suutari teki elokuvaansa kaikkiaan neljä vuotta. Tutkimus- ja arkistotyö oli sivistävä hanke myös hänelle itselleen.

– Minulle tuli yllätyksenä se valtava kansainvälisyys ja verkostoituminen, mikä Alvarilla ja Ainolla oli jo 1920-luvun lopulta alkaen. Heillä oli kontaktit maailman merkittävimpiin arkkitehteihin, ja he myös ystävystyivät monen kanssa.

Suutari uskoo, että tähän vaikutti töiden lisäksi Alvarin persoona.

– Hän oli hyvin charmikas, älykäs ja avoin.

1930-luvulla brittiarkkitehdit käyttivät töissään paljon Aallon huonekaluja, jotka tuolloin edustivat kestävää, edullista ja uudenlaista designia.

– Erityisesti kirjastoissa, joihin on pääsy niin monella, toteutuu hienosti sosiaalidemokraattinen idea siitä, että hieno ylevä ympäristö kuuluu kaikille, sanoo Virpi Suutari. Aallon suunnittelema Viipurin kirjasto valmistui vuonna 1935. Kuva: Euphoria Film

Brittiläisessä sci-fi-elokuvassa Things to Come (Tulevia aikoja) vuodelta 1936 istutaan Aallon Paimio-tuolilla tulevaisuudessa, 2030-luvulla. Aalto oli totisesti aikaansa edellä!

Aaltojen kansainvälisyys näkyy Suutarin elokuvassa. Se on kuvattu seitsemässä maassa, ja siinä puhutaan seitsemää kieltä.

– Halusin alusta saakka tehdä elokuvasta kansainvälisen, mutta sellaisen jossa on suomalaisillekin jotain uutta.

Aallon suunnittelemia rakennuksia on säilynyt ympäri maailman noin kolmesataa.

Yhtenä kauneimpana esimerkkinä Suutari pitää Helsingissä sijaitsevaa Kelan pääkonttoria.

– Talo on aivan hämmästyttävä kaikissa yksityiskohdissaan. Aikoinaan se oli asiakaspalvelutalo, mutta tavallinen kansa ei enää pääse sinne, hän suree.

Kuten ei Alvarkaan toiminut yksin, vaan tarvitsi toimistollisen arkkitehtejä, taitavia rakentajia, käsityöläisiä ja puuseppiä, arkkitehtivaimoja ja mesenaatteja, ei Aalto-dokumenttikaan syntynyt Suutarilta yksin.

– Arkistotoimittaja Teresa Sadik-Ogli oli koko ajan rinnalla. Erityisen tärkeä rooli oli myös leikkaaja Jussi Rautaniemellä, koska materiaalia oli niin paljon.

Prosessissa kulkivat rinnan tutkimustyö ja analyysi. Arkistojen kartoitus useassa eri maassa oli järjestelmällistä ”lapiotyötä” ja vaati välillä myös salapoliisitaitoja.

– Isolla arkistobudjetilla on pystytty tekemään kulttuurityötä ja digitoimaan arkistomateriaaleja tulevaisuudessa myös muiden käytettäväksi.

Intuitiivista leikkiä

Kun kysyn Suutarilta elokuvan hienosta äänimaisemasta, hän innostuu ja kiittelee äänisuunnittelija Olli Huhtasta.

– Kun tekee elokuvaa jo kuolleista ihmistä, ja pääosassa ovat rakennukset, esineet, huonekalut ja valaisimet, on tietenkin iso kysymys kuinka saada se maailma eläväksi ja hengittäväksi. Silloin äänisuunnittelun rooli korostuu.

– Aino ja Alvar Aallon luomat tilat ovat kaikilla aisteilla koettavissa, ja sitä samaa haluttiin myös elokuvaan. Silmät eivät kerro kaikkea.

Ääniraitaa tehtiin Virpi Suutarin sanoin Aallon ”leikillisessä, intuitiivisessa hengessä”. Foley-artisti soitti Aalto-vaasia jousella ja löi marmoripaloja ja tiiliä yhteen, jazz-artistit improvisoivat. Sanna Salmenkallio sävelsi muun musiikin.

– Äänisuunnittelija otti sen kaiken materiaalin ja rakensi niistä modernistisessa hengessä elokuvan äänimaailman. Alvarilla oli tapana sanoa, että pannaan vähän villiviiniä päälle. Niin mekin teimme!

Lopputuloksena on – ei tietokirjamainen teos Alvar Aallosta –, vaan intuitiivinen, aistillinen ja seikkailunhalua herättävä sukellus Aaltojen maailmaan.

Aalto. Ensi-ilta elokuvateatterissa 4. syyskuuta.