Koronapandemian aiheuttama teollisuuslaitosten sulkeminen johti Intiassa satojentuhansien siirtotyöläisten paluuseen kotiseuduilleen Uttar Pradeshin, Biharin ja Bengalin osavaltioihin. Se merkitsi palaajille myös paluuta menneisyyteen, jossa köyhimmät kärsivät pakkotyöstä, lapsityöstä ja orjuudesta.
– Uttar Pradeshiin on palannut 3,5 miljoonaa työläistä. Pelkästään Azamgarhin alueelle on tullut 165 000 palaajaa. Heistä vain 10 000:lle on voitu löytää työtä, aktivisti ja Maaseudun sosiaalisen edistyksen järjestön johtaja Mushtaque Ahmed kertoo.
Pakkotyö lakkautettiin Intiassa vuonna 1976. Siitä piittaamatta Uttar Pradeshin ja Biharin alikehittyneillä alueilla feodaaliherrat ovat jatkaneet ikiaikaista alimpiin kasteihin kuuluvien ihmisten hyväksikäyttöään. Käytäntö imee elinvoimansa kastijärjestelmästä, joka on tuominnut alimmat dalitien ja mahadalitien kastit lukutaidottomuuteen ja lohduttomaan köyhyyteen.
Erityisen haavoittuvia ovat biharilaiset mahadalitit, joista vain 9 prosenttia on lukutaitoisia. Muualla Intiassa dalitien parissa lukutaitoisia on 28 prosenttia.
Lapsen työpäivä alkaa kahdelta aamulla
Usein kokonaiset perheet sidotaan pakko- tai suoranaiseen orjatyöhön tiilenpolttouuneilla tai maatiloilla vain koska eivät pysty maksamaan takaisin 2 000 rupian (n. 23 euroa) lainaa. Joskus perheitä painostetaan luovuttamaan alaikäisiä lapsia häikäilemättömille ihmiskauppiaille.
– Vaihtoehtojen puutteessa vanhemmat ottavat 5 000 rupian (58 euroa) etumaksun ja antavat lapsen kauppiaalle, lapsityön juurimiseen keskittyneen kansalaisjärjestön toimitusjohtaja tri Bhanuja Sharan Lal selittää.
Ihmiskauppias lähettää lapsen työhön joko tuhansien kilometrien päähän Intiassa tai rajan taakse Nepaliin. Kun lapsi ei osaa paikallista kieltä, hän ei pysty pakenemaan tai selvittämään miten kotiin voisi palata.
– Äskettäin pelastimme yhdeksän Uttar Pradeshin Jaunpurista kotoisin olevaa lasta, jotka oli kaupattu panipuri-tehtaaseen (panipuri on intialainen välipala) Telanganaan. Tehtaassa lapset pantiin työskentelemään aamukahdesta iltapäivän neljään, vailla vapaapäiviä. Lapsille annettiin ruokaa, mutta työstä ei maksettu mitään, Lal kertoo.
Mulayamin tarina
Devendra Kumar Mulayam on viisilapsisen dalit-perheen lapsi. Vanhimpana poikana Mulayam joutui 12-vuotiaana lopettamaan koulunkäynnin ja etsiytymään töihin, kun perhe ei pystynyt maksamaan takaisin isän ottamia lainoja. Lainat oli otettu tyttären myötäjäisiin ja sairaalakuluihin.
Rekrytoija järjesti Uttar Pradeshin pohjoisessa osavaltiossa varttuneen Mulayamin tekstiilitehtaaseen etelään Coimbatoreen. Palkka oli 150 rupiaa (1,75 euroa) päivässä ja töitä piti tehdä 12–15 tuntia päivässä. Mulayamia ja muita tehtaan työläisiä vartioitiin tarkoin, eikä heidän sallittu liikkua tehtaan tai asuntolan ulkopuolella. Kurittomuudesta ja virheistä rangaistiin rankoilla selkäsaunoilla .
Lopulta Mulayam ja 18 työtoveria saivat tarpeekseen ja protestoivat.
– Meidän kimppuumme hyökättiin ja meidät heitettiin ulos. Pelkäsimme, että poliisi pidättäisi meidät ja toimittaisi meidät takaisin kiusaajiemme kynsiin, joten piilottelimme kaupungin laidan metsissä viisi päivää. Onneksi onnistuin saamaan yhteyden perheeseeni ja he saivat paikallisen kansalaisjärjestön järjestämään paluuni, Mulayam kertoo.
lehti 