Joe Biden voitti Donald Trumpin kohtalaisen selvin lukemin Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa. Muilta osin tulos oli kuitenkin surkea Demokraattiselle puolueelle. Demokraattien odotettiin vahvistavan asemiaan niin kongressin edustajainhuoneessa kuin osavaltiotason päätöksentekoelimissä, mutta lopulta se menetti niissä paikkoja. Demokraatit eivät myöskään onnistuneet saamaan enemmistöä senaattiin, vaikka puolueella yhä onkin ohut mahdollisuus päästä siellä tasatulokseen.
Sen lisäksi, että demokraateilla oli tälläkin kertaa vaikeuksia puhutella työväenluokkaista äänestäjäkuntaa, menetti puolue suhteellisesti kannatusta nyt myös mustien ja latinoiden keskuudessa. Puolueen kannalta käsillä on hiukan samanlainen tilanne kuin muutama vuosikymmen sitten pienituloisten ja heikommin koulutettujen äänestäjäryhmien kanssa. Pitkään demokraatit katsoivat, että nämä äänestäjäryhmät muodostaisivat takuuvarman perustan puolueen kannatukselle.
Demokraatit kuitenkin menettivät asemiaan työväenluokan keskuudessa asteittain jo 1960-luvulta alkaen. 1990-luvulta lähtien Demokraattinen puolue pyrki brändäytymään uudestaan erilaisten vähemmistöjen ja urbaanin keskiluokan yhteenliittymänä, mutta tämän syksyn vaalitulos herättää epäilyksiä myös uuden strategian toimivuudesta pidemmällä aikavälillä.
Demokraattien sisällä käydäänkin nyt linjakeskustelua siitä, millä strategialla se voisi menestyä jatkossa. Kolmastieläiset demokraatit uskovat, että puolueen menestys nojaa yhdistelmään liberaalia identiteetti- ja talouspolitiikkaa. Puolueen vasemmisto taas uskoo, että perinteinen luokkapolitiikka ja tasaisen tulonjaon kannattaminen riittävät palauttamaan kannatuksen perinteisten äänestäjäryhmien keskuudessa.
Kolmastieläinen politiikka toimi vielä 1990-luvulla Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisissä liberaalin konsensuksen jälkihöyryissä, mutta toistuvien talouskriisien aikakaudella se on ajanut maassa kuin maassa perinteiset vasemmistopuolueet kriisiin. Toisaalta pelkästään talouspolitiikan reivaaminen vasemmalle ei yksin riitä. Demokraatithan alkoivat asteittain menettää asemiaan republikaaneille 1960-luvulla, eli juuri silloin kun puolue ajoi läpi merkittäviä sosiaali- ja asuntopoliittisia uudistuksia sekä toteutti keynesiläistä täystyöllisyyspolitiikkaa.
Demokraatit eivät voi tulevaisuudessa menestyä yksin identiteettipolitiikan tai luokkapolitiikan välineillä. Sen ja myös muiden maiden vasemmistolaisten voimien täytyy kyetä tarjoamaan sekä laajasti samastuttavia identiteettirakenteita että taloudellista turvaa. Kysymys ei olekaan siitä, kumpaan näistä pitää panostaa, vaan enemmänkin siitä, kuinka onnistunutta ja inklusiivista identiteetti- sekä talouspolitiikkaa harjoitetaan.
Menestyäkseen progressiivisten voimien tulee kyetä viestimään arvostusta erilaisia elämäntapoja ja kulttuurisia taustoja kohtaan. Lisäksi käytännön politiikalla tulee luoda visio tulevaisuudesta, jota eivät määritä epävarmuus ja uhkakuvat, vaan vakaus, ennustettavuus ja kohtuullisuus.
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja poliittisen talouden tutkija.
lehti 