Eräs Kuloveden oppi-isistä oli sveitsiläinen psykiatri C.G. Jung. Hän oli Oulun yliopiston tieteiden ja aatteiden historian professori Petteri Pietikäisen innoittaja mielenterveyden historian tutkimisessa väitöskirjaksi asti.
– Sittemmin pidin Helsingin yliopistossa luentokurssin hulluuden historiasta. Se sai hyvän vastaanoton ja saatoin todeta, että minullahan on jo kirjan runko. Eikä suomen kielellä ollutkaan saatavilla yleisesitystä aiheesta, Pietikäinen sanoo.
Hänen aiemmassa, vuonna 2013 ilmestyneessä Hulluuden historia -kirjassa käydään lävitse mielenterveysongelmia laajasti antiikin ajoista nykypäivään saakka. Kirjassa kuvataan niin hovinarrien sielunmaisemia kuin lääkehoidon myötä tullutta psykiatrian vallankumousta.
Esimerkiksi punaisia ja valkoisia psyykkisesti oireilleita leimasi ”äkillinen säikähdys ja pelko”, jonka aiheutti usein tietty tilanne rintamalla. Tuolloin ei puhuttu traumoista.
– Minua kiinnosti se, mitä ihmismielestä on sanottu ja mikä tekee siitä poikkeavan. Kuka tahansa meistä voi joutua tilanteeseen, jossa mielenterveys järkkyy. Yritän näillä kirjoillani suhteellistaa hulluutta jo pelkästään käyttämällä termiä hullu. Näin haluan vähentää kuilua ns. terveiden ja sairaiden välillä, Pietikäinen puntaroi.
”Hoitomuotona” seinään vuosikymmeniksi kahlitseminen
Tuoreessa teoksessaan Kipeät sielut –
Hulluuden historia Suomessa
Pietikäinen porautuu suomalaisen mielenterveyshoidon historiaan Ruotsin vallan ajasta autonomian ajalta noin 1950-luvulle ulottuvalla aikaperspektiivillä. Esimerkiksi 1800-luvulla potilaille annettiin lähinnä fyysinen suoja, ruokaa ja päiväjärjestys.
– Kaikkein vaikuttavin vaihe oli tutkimuksen alussa perehtyessäni sairauskertomuksiin. Useat sairastuneet olivat nuoria aikuisia parhaassa iässään. Joissain tapauksissa he olivat jopa vuosikymmeniä sairaalassa. Toisaalta valoisiakin puolia nousi esiin, kun toipuvien ihmisten tarinat tulivat esiin.
Kipeissä sieluissa Pietikäinen kertoo sijoilleen vuosikausiksi vielä 1900-luvun alussakin kahlituista ”seinähulluista”, mielisairaiden huutokauppaamisesta, kansanparantajien roolista mielenterveyden hoidossa ja sisällissodan laukaisemista psyykkisistä ongelmista.
– Esimerkiksi punaisia ja valkoisia psyykkisesti oireilleita leimasi ”äkillinen säikähdys ja pelko”, jonka aiheutti usein tietty tilanne rintamalla. Tuolloin ei puhuttu traumoista.
Insuliinisokit katosivat, sähköhoito voi hyvin
Mielenterveyshoitoja kehitettiin 1900-luvun edessä. Esimerkiksi insuliinisokkia käytettiin todella paljon Suomessa 1940-luvulla. Potilaat vaivutettiin toistuvasti koomaan insuliinilla, ja heitä virvoiteltiin nenämahaletkulla annettavalla sokeriliuoksella.
– Insuliinisokit piristivät potilaita. Pitkäniemen ylilääkäri Ilmari Kalpa kirjoittikin, että ”yhtä välttämätön kuin leikkaussali on kirurgisessa sairaalassa, on sali mielisairaalassa.” Psykiatrit kokivat menetelmän myös lähentävän erikoisalaansa muuhun lääketieteeseen kokiessaan, että heilläkin on osoittaa toimiva konkreettinen hoitomuoto.
Suomalaiset mielisairaalat olivat varsinaisia työsiirtoloita. Ne olivat valtioita valtioissa, suljettuja laitoksia kaupunkien ulkopuolella.
Insuliinisokit osoittautuivat kuitenkin hyvin ongelmallisiksi. Niiden antamisesta on luovuttu. Sen sijaan aikoinaan ”ällitälli” –hoidoksi kutsuttu sähkö- eli ns. ECT-hoito on jalostetussa muodossa käypää hoitoa esimerkiksi psykoottiseen masennukseen.
Pakkosterilisaatioiden ja lobotomioiden synkkä varjo
Vaikka niin Pitkäniemen kuin Oulun keskusmielisairaalan ”Piirin” hoitajat välillä jopa pahoinpitelivät potilaitaan, ei tähän suinkaan kannustettu jo 1900-luvun alussa tehdyissä hoitajien oppikirjoissa.
– Niissä korostettiin, että järjettömyys on potilaiden sairauden oire ja korostettiin inhimillisen kohtelun merkitystä. Toisaalta esimerkiksi 1920-luvun alussa ilmestyneessä, monella tapaa muuten edistyksellisesti kirjoittaneen ylihoitajatar Karin Neumann-Rahnin oppaassa pidettiin pakkosterilisaatiota keinona vähentää mielenterveysongelmia.
Pietikäinen huomauttaa, että Suomessa tehtiin eniten pakkosterilisaatioita itse asiassa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Viimeiset toimenpiteet tehtiin vasta 1960-luvun lopussa. Lääketieteellisin syin Suomessa pakkosteriloitiin vuodesta 1935 alkaen yli 40 000 ihmistä. Lobotomioitakin (joihin ei niihinkään juuri kyselty potilaan lupia) tehtiin Suomessa ainakin 1550.
Hoitona sairaaloissa toimi myös fyysinen aherrus.
– On tärkeää tuoda esille, että suomalaiset mielisairaalat olivat varsinaisia työsiirtoloita. Ne olivat valtioita valtioissa, suljettuja laitoksia kaupunkien ulkopuolella.
Kun psykopaattikin on hellämielinen
Jotain psyykkisiä sairauksia ollaan saatu juurittua poiskin, koska antibioottien kehittämisen jälkeen ei Suomenkaan sairaaloissa ole nähty psykoottisia kokemuksia aiheuttanutta neurosyfilistä. Maanviljelijöiden ja työläisten ohella myös suomalaisia entisaikojen julkkiksia nähtiin joskus mielisairaaloiden osastolla kuten eri syistä oirehtineet Mika Waltari ja Pentti Haanpää. Joka tapauksessa diagnosointikin oli aivan muuta kuin tänään.
– Esimerkiksi psykopaatiksi saatettiin todeta mies, joka oli liian hellämielinen. Usein juuri toisen maailmansodan aikana mielenterveyshäiriöistä kärsineet sotilaat diagnosoitiin psykopaateiksi. Ei sen takia, että he olisivat olleet tunteettomia tappajia, vaan siksi koska heidän hermostonsa ei kestänyt. Esimerkiksi Tuntemattoman sotilaan Riitaoja olisi saattanut hyvinkin olla psykopaatti, Pietikäinen pohdiskelee.
Kipeät sielut kertoo suomalaisen psykiatrisen laitoshoidon historian 1900-luvulla.
– Yleisesti ajateltiin, että laitokset luovat turvaa muille yhteiskunnan jäsenille, mutta että ne myös voisivat kuntouttaa tai parantaa potilaita. Laitos-Suomen lasku alkoi toisen maailmansodan jälkeen. Sitä en Kipeissä sieluissa käsittele. Se on mahdollisesti seuraavan suomenkielisen kirjan aihe, Pietikäinen päättää.
Petteri Pietikäinen: Kipeät sielut – Hulluuden historia Suomessa (Gaudeamus, 2020)
uutiskirje 
