Maailma it-jättien vallassa

Heti alkuun on paljastettava, että Juha-Pekka Raesteen ja Hannu Sokalan kirjassaan listaamat maailman 50 vaarallisinta yhtiötä eivät välttämättä ole tyhjentävästi juuri ne 50 vaarallisinta, eivätkä kirjoittajat itse asiassa edes väitä niin.

Kyseessä on ennemminkin kokeneiden taloustoimittajien journalistinen juju: ”Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä” on huomattavasti vetävämpi nimi kirjalle kuin vaikkapa ”Havaintoja maailmantalouden nykytilasta”.

Vaarallisuudelle ei tietenkään ole olemassa mitään objektiivista mittaria, vaan valinta on aina subjektiivinen.

Viidenkymmenen yhtiön lista ei kuitenkaan ole tarkoitusta vailla. Niiden parista löytyy monenlaista pahuutta: ympäristön turmelemista, ihmisoikeuksien loukkauksia, työntekijöiden huonoa kohtelua, veronkiertoa, aseman väärinkäyttöä. Jotkut yhtiöt ovat selvästi mukana edustamassa koko toimialansa toimintatapoja.

Vaarallisimmat 40 yhtiötä ovat jokainen saaneet suunnilleen kymmenen sivun luvun. Ne on kirjoitettu pikemminkin journalistisella kuin akateemisella otteella, mikä tekee niistä jopa viihdyttäviä. Lähteet on silti tarkasti mainittu ja faktat tarkistettu.

Koska lista on kirjoitettu käänteisessä järjestyksessä, jännitys tiivistyy kärkipäätä lähestyttäessä. Esiin alkaa tulla kirjan varsinainen pihvi, joka mureutetaan kahdessa laajassa yhteenvetoluvussa. Raeste ja Sokala haluavat varoittaa teknologiajättien suunnattomasta, jatkuvasti kasvavasta vallasta sekä kiinalaisyhtiöiden nousevasta vallasta.

Teknologiajättien valta

Listan kärkitusinasta kuusi on it-yhtiöitä, neljä pankki-, sijoitus- tai varainhoitoyhtiöitä ja kaksi energiayhtiöitä.

It-jätit tekee kirjoittajien mukaan erityisen vaarallisiksi se, että ne tietävät meistä niin paljon. Niiden tarjoamat tuotteet saattavat näyttää ilmaisilta, mutta sitä ne eivät ole, sillä varsinainen tuote onkin käyttäjä itse. Esimerkiksi Facebook tienaa eniten tunkeutumalla yhä syvemmälle käyttäjiensä yksityisyyteen ja myymällä näin hankittua tietoa yhä tarkemmin paketoituna.

Digitalouden yhtiöistä on tulossa ”kuin valtava elektroninen kenno, johon eri yhtiöt ja palvelut voivat liimautua”. It-jätit ovat aina askeleen edellä muita yhtiöitä, koska ne ovat itse määrittämässä pelin sääntöjä.

It-jätit ovat laajentamassa toimintaansa yhä uusille toimialoille. Verkkokauppayhtiönä pidetty Amazon saa tosiasiassa jo suurimman osan voitoistaan pilvipalveluista.

It-jäteillä on sellaiset voimavarat, että ne pystyvät ostamaan minkä tahansa kilpailijan tai nousevan haastajan. Ne ovat myös monessa suhteessa voimakkaampia kuin kansallisvaltiot – eikä tämä tarkoita pelkästään kehitysmaita.

Kirjoittajat siteeraavat Brookings-instituutin tutkijaa Tom Wheeleriä, jonka mukaan tieto on paljon arvokkaampaa kuin öljyn kaltainen teollisuusomaisuus: ”Tämän seurauksena datan ajautuminen monopolien haltuun on vielä isompi asia kuin Rockefellerin kaltaiset teollisuuden monopolit.”

Raeste ja Sokala toteavat, että kilpailulainsäädäntö on kirjoitettu ennen internetin syntyä. Sillä on pyritty turvaamaan, että kuluttajat saavat rahalleen vastinetta. Siinä ei ole otettu huomioon, että it-jätit jakavat palveluita käyttöömme ottamalla vastineeksi henkilökohtaisen datamme ilman euronkaan veloitusta.

Eriarvoisuuden kasvu

Kilpailun vähentyessä suuret yhtiöt ovat vahvistuneet kaikilla aloilla. Tästä on seurannut varallisuuden uusjakoa ja hintojen nousua, osa kuluttajista on syrjäytynyt ja innovaatiot sekä investoinnit vähentyneet.

Nykyään puhutaan neljästä megatrendistä eli globalisaatiosta, kaupungistumisesta, väestön ikääntymisestä ja ilmastonmuutoksesta. Raeste ja Sokala haluavat ottaa niiden rinnalle tulonjaon ja työn murroksen.

Tärkein megatrendi on kirjoittajien mukaan eriarvoisuuden kasvu.

Tärkein trendi on kirjoittajien mukaan eriarvoisuuden kasvu, joka on edennyt rinnan yritysmaailman keskittymisen kanssa. He lainaavat talousnobelisti Joseph Stiglitzia, jonka mukaan on syntynyt noidankehä: ”taloudellinen eriarvoisuus johtaa poliittiseen eriarvoisuuteen, mikä johtaa sääntöihin, jotka suosivat rikkaita, mikä puolestaan vahvistaa taloudellista eriarvoisuutta”.

Kirjoittajien mukaan digitaalinen vallankumous ei välttämättä ole eriarvoisuuden kasvun selittäjä, koska samaan aikaan on tapahtunut myös uusliberalismin voittokulku. Rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen, yritysten sääntelyn purku ja ”poliittisen luokan sokaissut” talouskurin ideologia ovat repineet hajalle toisen maailmansodan jälkeen länsimaissa syntyneen konsensuksen. Pääomat pystyvät liikkumaan pidäkkeettä sinne, missä voitot ovat parhaita.

Kiinan yhtiöiden nousu

Kirjan listan mukaan vaarallisin yhtiö on Google, koska se on digitalouden tärkein yhtiö. Google on algoritmien herra, joka seuraa käyttäjiä myös muilla sivustoilla. Sillä on paljon poliittista valtaa, ja sen kehittämä kohdennettu mainonta loi pohjan valvontakapitalismille.

Listan kakkonen, kiinalainen Tencent, on varmasti paljon tuntemattomampi yhtiö. Tencentistä voi kirjoittajien mukaan tulla Googleakin mahtavampi internet-talouden valtias. Se ei ole yksi sovellus tai palvelu, vaan kuin Amazon, Facebook, Nintendo, Spotify, Shopify, Netflix, PayPal ja Uber samassa paketissa.

Tencent on avainpaikalla tekoälyn kehittämisessä, ja menestys tekoälyssä ratkaisee Raesteen ja Sokalan mukaan tulevaisuuden voittajat.

Kiinan it-yhtiöt ovat nousseet amerikkalaisjättien rinnalle, eikä se tee maailmasta ainakaan parempaa paikkaa. Kiinalainen valvontajärjestelmä on vielä kattavampi kuin länsimainen.

Yhdysvaltain asema internetin keskiössä on tuonut sille paljon taloudellista, sotilaallista ja tiedusteluun liittyvää valtaa. Tästä on kirjoittajien mukaan otettu Pekingissä opiksi. Yhdysvaltain ja Kiinan taistelu maailman hegemoniasta käydään poliittisen vaikutusvallan ja turvallisuuspolitiikan ohella jättiyritysten välillä – ja Kiina on ehkä jo ottanut johtajan paikan.

Kiinan paine saattaakin kirjan mukaan koitua amerikkalaisten it-jättien pelastukseksi pilkkomishankkeita vastaan: ”mikään ei liene Googlelle, Amazonille tai Facebookille parempi puolustus kuin muistuttaminen siitä, että Alibaba ja Tencent ovat valmiita valtaamaan kaikki ne markkinat, joista yhdysvaltalaisten yritysten ote edes hieman kirpoaa”.

Juha-Pekka Raeste ja Hannu Sokala: Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä. Nemo 2021. 528 sivua.