Vertaisohjaaja Suski vietti nuoruusvuotensa Helsingin päärautatieasemalla asuen, ja nyt hän auttaa saman kokeneita. Asunnottomuustausta on päiväkeskus Vepassa työskentelevän Suskin mielestä hyvä pohja kohdata kävijä, koska itse saman kokeena hän ei halua kääntää selkäänsä kenellekään.
Nyt Suski on 41-vuotias. Hän asuu Kirkkonummella kunnan asunnossa ja suunnittelee muuttoa kumppaninsa kanssa yhteen.
Oma pysyvä koti on ei ole Suskille itsestäänselvyys. Tässä jutussa hän esiintyy yksityisyytensä vuoksi lempinimellään.
Suski joutui lastensuojelun piiriin jo hyvin pienenä. Yhdeksänvuotiaasta lähtien hän oli sijoitettuna viiteen eri lastensuojelulaitokseen, mutta kodiksi hän kutsui Helsingin päärautatieasemaa. Sinne hän palasi kulloisestakin sijoituspaikasta karattuaan.
– Vietin paljon aikaa siellä, koska siellä oli lämmin ja kaikki kaveritkin. Minulla ei periaatteessa ollut muuta perhettä.
Tuolloin 1990-luvulla kaduilla päivysti seurakunnan Saappaan vapaaehtoisia. Sen lisäksi muita jalkautuvaa työtä tekeviä toimijoita ei juuri näkynyt. Suski vältteli auttamaan pyrkiviä aikuisia ja jopa hyökkäsi apua tarjoavien kimppuun.
Hoivaa oli vaikea ottaa vastaan, koska sitä ei ollut tottunut saamaan, Suski arvioi nyt jälkikäteen.
– Perheessä, missä olen kasvanut, äiti ei esimerkiksi edes halannut ikinä.
Pari vuotta sitten Suski oli Malmin A-killan kautta itsekin työntekijän roolissa mukana jalkautuvassa työssä muun muassa juuri vanhoilla ”kotikulmilla” rautatieasemalla.
– Jalkautuessa kohtaaminen tapahtuu ihmisen omassa elinympäristössä. Se voi olla iso asia, koska silloin ihminen ei koe itseään niin uhatuksi kuin jossain toimistohuoneessa, hän toteaa ja lisää, että näin selvin päin sen ymmärtää, kuinka tärkeää työtä eri tahojen etsivät tekevät.
Pelkästään katto pään päällä ja seinät ympärillä eivät auta nousemaan omille jaloilleen.
Täysi-ikäistyttyään Suski asui vuosikaudet lyhyitä aikoja eri paikoissa, sai häätöjä ja oli asunnottomana. Hän käytti päihteitä, jätti vuokrat maksamatta ja vähät välitti mistään. Vuonna 2005 Suskille syntyi lapsi, mutta hän ei pystynyt lopettamaan päihteiden käyttöä, ja lapsi otettiin huostaan.
Ensimmäiset kokemukset VVA:lta oli vuosilta 2015–2017. Tarkkoja vuosilukuja Suskin on vaikea muistaa. Tuolloin Sörnäisissä sijainneet tilat tarjosivat hyvän paikan levätä, lämmitellä ja juoda kahvia.
Keväällä 2021 hänen elämänsä muuttui. Lääkäri antoi ennusteen: jäljellä olisi kaksi elinvuotta, jos elämäntavat eivät muuttuisi. Sysäys päihteettömyyteen lähti kuolemanpelosta.
Lopetellessaan korvaushoitoa Suski kävi kokemusasiantuntijakoulutuksen. Hänellä on nyt myös viimeistä silausta vaille valmis mielenterveys- ja päihdetyön ammattitutkinto.
Kokopäivätyön päiväkeskus Vepassa hän aloitti tämän vuoden tammikuussa. Vertaisohjaajan tehtäviin kuuluu kävijöiden neuvominen esimerkiksi sosiaalitoimen kanssa asioidessa ja ruuan jakaminen.
– Tykkään tästä työstä. Kun ihminen saa lämpimän puuron tai hän saa jonkin asian onnistumaan, niin se tekee täällä hyvää, Suski sanoo ja taputtaa vasemmalla kädellään rintakehäänsä.
Suski peräänkuuluttaa mahdollisuutta elämän perustaitojen opetteluun, pyykkäämiseen, siivoamiseen ja ruuanlaittoon niin matalan kynnyksen paikoissa kuin tuetun asumisen yksiköissäkin. Pelkästään katto pään päällä ja seinät ympärillä eivät auta nousemaan omille jaloilleen.
Tulevaisuudessa hän haaveilee pääsevänsä töihin tuetun asumisen yksikköön, jossa toivoisi pääsevänsä kehittämään asunnottomien palveluita konkreettisesti. Toinen teema, johon hän haluaisi puuttua, on huono-osaisuuden ylisukupolvisuus.
– Kun on ollut itse huostaanotettu ja huostaanotetun äiti, niin haluaisin miettiä sitä, miten rakenteita kannattaisi muuttaa, että kierre saataisiin katkaistua, Suski kertoo.
lehti 