Keskustelu kunniaan liittyvästä väkivallasta ryöpsähtää tasaisin väliajoin julkisuuteen, on siellä hetken ja painuu jälleen unohduksiin. Muutaman vuoden päästä sama otetaan uusiksi aloittaen jälleen nollapisteestä, aivan kuin mitään ei olisi koskaan sanottukaan.
Sama etenemättömyyden ongelma vaivaa toki muutakin yhteiskunnallista keskustelua, mutta kunniaväkivalta tuntuu olevan erityisen hankala aihe tarttua. Siitä puhumalla ei saa helppoa glooriaa somen tiedostavissa piireissä – ja entä, jos ne luulevat rasistiksi?
”Mutta se vasta onkin rasismia kieltää lapselta tai naiselta ihmisoikeudet maahanmuuttajastatuksen takia”, kuten Ylen toimittaja Pauliina Grym kirjoitti.
On todellakin rasistista kohdella heitä ikuisina toisina, joille riittävät toisenlaiset, vähän huonommat oikeudet.
Ei kunniaväkivalta sitä paitsi ole vain maahanmuuttajataustaisten ongelma. Sitä voi olla missä tahansa sisäänpäinkääntyneessä yhteisössä, jossa on tarkat normit, joiden rikkomisesta rangaistaan.
Mutta olisi vähättelyä ja valehtelua sanoa myöskään, että kuka tahansa olisi yhtä suuressa vaarassa joutua kunniaväkivallan uhriksi. Ei ole. Vähemmistöihin kuuluvien naisten riski on moninkertainen. On muiden kokemusten omimista ja niillä uhriutumista väittää, että sama se on meillä kaikilla.
Toki naiset kohtaavat sukupuolittunutta väkivaltaa taustoistaan riippumatta. Kunniaväkivaltakin on osa sukupuolittunutta väkivaltaa, mutta kaikki sukupuolittunut väkivalta ei ole kunniaväkivaltaa. Kunniaväkivallan erottaa muusta yhteisön keskeinen rooli.
Kun ”kantasuomalainen” mies murhaa vaimonsa, siihenkin eittämättä liittyy usein jonkinlainen kieroutunut kunniakäsitys. Harvemmin kuitenkaan perhe ja muut läheiset verityöhön kannustavat tai tulevat taputtelemaan selkään, että hyvin tehty, suvun kunnia on nyt palautettu.
Kunniaväkivallan lopettaminen on kaikkien asia.
Murha on murha, mutta vaikea niitä on estää, jos ei juurisyitä pystytä käsittelemään. Asiantuntijoiden mukaan kunniamurhien estämisessä keskeistä on vaikuttaa yhteisön asenteisiin.
Kunniamurhat ovat vain jäävuoren huippu. Myös ulkonäön, liikkumisen, sosiaalielämän, työssäkäynnin, opiskelun, harrastamisen ja rahankäytön kontrollointi ovat osa kunniaan liittyvää väkivaltaa. Henkinen väkivalta voi olla hyvin hienovaraistakin.
Segregaatio pahentaa tätäkin ongelmaa. Kaikille maahanmuuttajataustaisten yhteisö ei ole pelkkä turvasatama. Naapuruston konservatiivinen yhteisö voi valvoa esimerkiksi naisten pukeutumista, vaikka oma perhe ja puoliso eivät siihen puuttuisi.
Kun suomalaisesta koululuokasta viedään 12-vuotias lapsi pakkoavioliittoon ulkomaille – tällaistakin on todistetusti tapahtunut – se on ihan kaikkien ongelma. Tyttöjen katoaminen ja altistuminen väkivallan koko kirjolle ei ole asia, johon kuuluisi vain tottua.
Suomessa on kymmeniä tuhansia ihmisiä, jotka ovat kokeneet kunniaväkivaltaa. Sen lopettaminen on ihan kaikkien asia, uhrit eivät siihen yksin kykene. Eikä kunniaväkivallan yleistyminen ja arkistuminen palvele ketään muutakaan.
Tarvitaan myös resursseja – koulutusta ja kylmää käteistä. Tarvitaan aihetta ja sen dynamiikkaa tuntevia työntekijöitä niin kasvatukseen ja koulutukseen kuin sosiaali- ja terveysalallekin. Näiltä jo ennestään liian pienillä resursseilla kituuttavilta aloilta on tämä hallitus vain leikannut.
Kunniaväkivaltaa kokeneet naiset ottavat valtavan riskin ulostuloillaan. Emme saa jättää heitä huomiotta, vaikka heidän viestinsä olisi meistä kiusallinen ja herättäisi ristiriitaisia tunteita. Se on kuitenkin aika pientä se.
Ihmisten käyttäytyminen on kaiketi kautta aikojen ollut ulkokultaista ja silmääpalvovaa. Sellainen laji me olemme. Sosiaalinen media on tuonut tähän vielä aivan uusia kierroksia. Tekemisiämme ohjaa enemmän se, miltä näytämme muiden silmissä kuin se, mitä todella teemme ja saamme aikaan maailmassa.
Kunniaväkivallasta vaikeneminen on siitä yksi kauheimpia esimerkkejä.
KU:ssa 1/2025 kerrotaan kunniaväkivallasta ja lähiaikoina julkaisemme myös aihetta käsittelevän podcast-jakson.
uutiskirje 
