Aivan liian kilttejä ja sympaattisia.
Näin voisi kiteyttää kriitikoiden arviot punaisten hahmoista Sigrid Backmanin (1880–1938) sisällissotaromaanissa Ålandsjungfrun (”Oolannin neito”). Romaanin ilmestyessä joulukuussa 1919 oli sodan päättymisestä vain puolitoista vuotta, ja valtaosa siihenastisesta sisällissotakirjallisuudesta tunnusti valkoista väriä.
Backman oli monellakin tapaa outolintu ajan kirjallisissa piireissä. Hän oli ensinnäkin yksi harvoista naisista muuten hyvin miehisessä sodasta kirjoittavien joukossa.
Lisäksi hän edusti alempaa keskiluokkaa aikana, jolloin suuri osa suomenruotsalaisista kirjailijoista kuului yläluokkaan. Muista poiketen hän kirjoitti kahdessa sisällissotaromaanissaan myötätuntoisesti ja ymmärtäen hävinneiden puolella taistelleista maaseudun vähäosaisista ja kaupungin työläisistä.
Kaiken huipuksi hän uhmasi omaa vähemmistöryhmäänsä, sillä suomenruotsalaiset vähättelivät punaisten joukoissa taistelleiden lukumäärää puhuen vain joistakin harhaanjohdetuista, vaikka heitä oli tuhansia. Taustalla on nähty yläluokan ja porvariston halu turvata oman kieliryhmän asema esittämällä suomenruotsalaisten taistelleen mahdollisimman yhtenäisenä ryhmänä valkoisten puolella.
Backman oli monellakin tapaa outolintu ajan kirjallisissa piireissä.
Punavuoren kasvatti
Backman tiesi, mistä kirjoitti, sillä hän syntyi vaatimattomiin oloihin ja asui koko ikänsä eri osoitteissa Helsingin Punavuoressa, joka tuolloin oli köyhien asuinaluetta.
Birgitta Bouchtin (1981) sanoin hän oli ehkä ainoa tuon ajan kirjailijoista, joka ”jakoi pesutuvan, saunan, ulkovessan ja vesipostin sekä punaisten että valkoisten kanssa, kuunteli heidän puheitaan ja ymmärsi heidän unelmiaan oikeudenmukaisemmasta elämästä”.
Sörnäisiin sijoittuvassa romaanissa Familjen Brinks öden (1922; ”Brinkin perheen kohtalot”) Backman kuvaa juuri tällaista pihapiiriä, jossa niin eri väriä tunnustavat kuin puolueettomina pysyttelevät törmäävät arkisten askareiden parissa. Mielipiteiden vaihto ”pesutuvan maanalaisessa parlamentissa” ja vesipostilla on välillä kiivasta, mutta toimeen tullaan, koska on pakko.
Pitkänsillan takaisten työläiskorttelien monikielistä yhteisöä on myöhemmin kuvannut Kjell Westö Helsinki-romaaneissaan. Backman kuvaa molemmissa teoksissaan ensin aikaa ennen sotaa. Näin lukija tutustuu henkilöhahmoihin tavallisina ihmisinä iloineen ja murheineen ennen kuin veljessota riuhtaisee heidät pyörteisiinsä.
Sisällissodan kuvaa ja muistikulttuuria hallitsi – ja tulisi hallitsemaan vuosikymmeniä – voittanut valkoinen puoli. Propaganda oli ollut kovasanaista puolin ja toisin, mutta loppukeväästä 1918 kenttä jäi valkoisille. Lehdet täyttyivät punaisten hirmutöiden kuvauksista. Mainittakoon, että tutkimus on osoittanut nämä kauhutarinat suurimmaksi osaksi liioitelluiksi ja jopa suoranaisiksi valheiksi.
Backmanin Ålandsjungfrun, joka kertoo Itä-Uudellamaalla sijaitsevan kuvitteellisen Pigbackan asukkaiden suhtautumisesta sosialismiin, saikin nuivan vastaanoton. Joidenkin kriitikoiden mielestä epäonnistuminen johtui sukupuolesta, ja ”kirjailijattaren” toivottiin palaavan aiempien teostensa romanttiseen maailmaan. Tosin näidenkin teosten ”hauraat” naishahmot on myöhempi tutkimus nähnyt riippumattomina, omasta elämästään päättävinä naisina.
Punaisen tradition aloittaja
Backman ei kritiikistä säikähtänyt, vaan vastasi arvostelijoilleen Familjen Brinks öden -romaanin ironisessa esipuheessa. Hän sanoutui irti kaikenlaisesta puoluepoliittisesta propagandakirjoittelusta, mutta kertoi olevansa kiinnostunut yhteiskunnan vähäosaisista.
Backman osoitti melkoista kansalaisrohkeutta julkaisemalla pasifistiset, hävinneitä ymmärtävät teoksensa ajassa, jonka arvomaailma oli voittajien sanelema. Toki jotkut kirjailijat olivat pohtineet hävinneiden motiiveja, mutta annettu kuva punaisista oli vähemmän mairitteleva.
Runar Schildtin teoksen Hemkomsten och andra noveller (1919, suom. Kotiinpaluu ja muita novelleja, 1922) novellissa ”Aapo” umpimielinen suomalainen renki kokee tulleensa väärin kohdelluksi ja haluaa kostaa, ja novellin ”Kotiinpaluu” päähenkilö Albin puolestaan on malliesimerkki agitaattorien harhaanjohtamasta suomenruotsalaisesta. F. E. Sillanpään Hurskaan kurjuuden (1919) Juha taas on yksinkertainen, johdateltavissa oleva ressukka.
Backmanin voikin sanoa aloittaneen punaisen tradition, jota jatkoivat ruotsinkielisellä puolella muun muassa Jarl Hemmer, Anna Bondestam ja Aili Nordgren – kaikki ennen Väinö Linnan vuonna 1961 julkaistua Täällä Pohjantähden alla -trilogian toista osaa, jonka on sanottu palauttaneen hävinneille ihmisoikeudet.
Siinä, missä valkoinen vapaussotakirjallisuus viittasi ahkerasti J. L. Runebergin Vänrikkeihin nostaen esikuviksi niin Sotilaspojan kuin Torpan tytön, kiistetään Runebergin sankari- ja kansankuva suutarinpallillaan filosofoivan Brinkin suulla.
Brink tekee eron sepitteen ja todellisuuden välillä: hän myöntää pitävänsä Vänrikki Stoolin tarinoista, mutta todellisuus on nähtävä sellaisena kuin se on. Hannes kysyy kiusoitellen isältään, onko tämä unohtanut Saarijärven Paavon, kun ei malta odottaa, että Ragna-tytär palaa vierailulta kotiin ja tuo kaivatun voipytyn. ”Voi herraseni, en ole, näpäyttää Brink takaisin, mutta sellaisia talonpoikia ei ole, eikä sellaisia akkoja kuin hänen vaimonsa.”
Elintarvikepula koettelee niin valkoisia kuin punaisia Käenpojankuja 17:ssä. Leipää tehdään perunankuorista ja pellavansiemenistä ja kahvia lantusta ja voikukanjuurista. Kun saksalaisia sotilaita ilmestyy pihaan, kantavat valkoisten puolta pitäneet naiset voileipiä ja kahvia sokerin kera tarjolle – punaisen Virtaskan nälkäiset lapset katselevat suu auki vierestä.
Sisällissodan kuvaa ja muistikulttuuria hallitsi voittanut valkoinen puoli.
Useiden kriitikoiden mielestä Backmanin tämäkään sisällissotakuvaus ei ollut realistinen. Åbo Underrättelserin (30.10.1922) kriitikko moitti naisen näkökulmaa sotaan, se kun tulee esiin lähinnä ruoan puutteena. Sodan kauhujen kuvausta odottaneelle ei ilmeisesti riittänyt, että Brink menettää kaikki kolme poikaansa: joukkueen johtaja Jalle ammutaan taistelujen yhteydessä, työväenlehtiin kirjoittanut Hannes teloitetaan Viaporissa, ja Axel, joka viime hetkellä solidaarisuudesta suostui vartiointitehtäviin, menehtyy vankileirillä.
Monet vapaussotaromaanit kuvaavat tapahtumia vain toukokuulle punaisten kukistumiseen saakka, jolloin kirjailija välttää puhdistusten ja vankileiriajan käsittelemisen. Backman sen sijaan viittaa molemmissa romaaneissaan laittomiin teloituksiin ja myös naisten teloittamiseen, mitä on pidetty hämmästyttävänä niin pian sodan jälkeen.
Punaisten naisten kohtalot ovat nousseet esiin erityisesti 2000-luvulla niin kirjallisuudessa kuin tutkimuksessa. Anneli Kannon myös näyttämölle adaptoitu Veriruusut (2008) on yksi ensimmäisiä romaaneja, joka kertoo punakaartiin liittyneiden naisten kohtaloista.
Sisällissodasta naisten näkökulmasta ovat kirjoittaneet Pirjo Tuomisen ja Enni Mustosen kaltaisten konkareiden lisäksi muun muassa Leena Lander, Heidi Köngäs, Anni Kytömäki ja Laura Lähteenmäki. Useissa teoksissa tarkastellaan sodan ylisukupolvisia traumoja.
Naiskirjailijoiden kiinnostukselle sisällissotaa ja toista maailmansotaa kohtaan on useita syitä. Yksi on historiantutkimuksen painopisteen siirtyminen rintamatapahtumista sodan sosiaali- ja kulttuurihistoriaan. Tällöin kiinnostuksen kohteiksi nousivat esimerkiksi sodan arki sekä naisten ja lasten kokemukset. Toisaalta kiinnostuksen taustalla on nähty riittävä etäisyys tapahtumiin ja nykysukupolven halu tutustua edellisten sukupolvien vaiheisiin ja omaan sukuhistoriaansa.