Ei, taas tätä!
Inarilaislähtöisen Joel Kankaan esikoisdekkarin Kaamoksen alku saa huokaamaan epätoivosta. Murhan uhri on jälleen kerran nuori nainen, ja murhassa on rituaalin omaisia piirteitä. Helsingin Lauttasaaren kärjestä kuolleena löytyneen Anna Koskelaisen kehossa on spiraalin muotoisia viiltoja ja veitsi pystyssä keskellä palleaa.
Mielikuvituksettomampaa lähtötilannetta dekkarille on vaikea keksiä.
Onneksi teos on kliseinen vain alkuasetelmaltaan, vaikka ei tässä omaperäisyydellä juhlita kokonaisuutenakaan. Pankkialalla kehitysjohtajana työskentelevä Kangas kertoo kuitenkin sujuvasti helsinkiläisistä rikospoliiseista, jotka selvittävät murhaa. Runsas dialogi on elävää ja luontevaa.
Ryhmätyötähän murhatutkinta on, mutta etualalle poliiseista nousee Inarista kotoisin oleva Mikkal Moilanen, jota Kangas taustoittaa huolellisesti. Takaumissa käydään 1990-luvulla Moilasen lapsuudessa, jota sävyttävät kala- ja eräretket hetkessä nollasta sataan tulistuvan isän kanssa. Mummo tuo mukaan välähdyksiä lappilaisesta elämänmenosta.
Nykyajassa Mikkal Moilanen elää askeettisesti. Hän nukkuu huonosti, juoksee pitkiä lenkkejä, käy terapiassa. Työyhteisössään hän on kuitenkin mukava ja helposti lähestyttävä, ei mikään ongelmakimppu. Työparinsa rikoskonstaapeli Taina Riestolan kanssa ollaan jopa ystäviä.
Kaamoksen ongelma on, että Joel Kangas on kyllä hyvä kirjoittaja, mutta teos on silti enemmän tylsä kuin vetävä. Se on peruspoliisiromaani, jossa kuulustellaan, keskustellaan ja spekuloidaan. Yhden kerran vetäydytään porukalla kaljalle, mihin Mikkal suurin piirtein pakotetaan mukaan. Kuppilassa poliiseille löytyy persoonallisia piirteitä.
Yleisestä dekkarikaavasta Kaamos poikkeaa siinä, että uhka alkaa ulottua myös murhaa tutkiviin poliiseihin.
Tarinassa on Pohjois-Norjaan ulottuva sivujuonne, mutta pohjoinen ulottuvuus jää kyllä tavattoman ohueksi.
Eli Kaamoksessa ei tapahdu oikein mitään ennen kuin vasta aivan loppupuolella Kangas iskee yllättävän shokkiefektin suoraan kasvoille, ja paljastaa samalla murhaajan ja motiivin. Käänne on tehokas. Kunpa niitä olisi ollut pari muutakin jo paljon aiemmin.
Murhaajasta Kangas on antanut vihjeitä pitkin matkaa, mutta täytenä yllätyksenä hän tuli ainakin minulle, mistä pisteet. Murhien motiivien uskottavuus sekä muutama muu asia on sen sijaan vähän niin ja näin.
Erikoiseksi Joel Kankaan dekkarin tekee hänen käyttämänsä runsaasti maalaileva tyyli ja kieltämättä omaperäisten kielikuvien viljely.
”Pimeys on läpitunkematonta, tiheää kuin tervahyytelö.”
”Aamupäivän anteeksi pyytelevä valo hiipii huoneeseen korkeiden paneeliverhojen viipaloimana.”
”Jälleen hiljainen hetki. Poliisien yhdessä valitsema viehe totuuden pilkkimiseksi kuulusteltavan mielen lammikosta.”
Kaamos on kauttaaltaan täynnä tällaista kuvailua. Se kertoo korkeasta kirjallisesta kunnianhimosta ja on tavallaan piristävää luettavaa, koska näihin ei yleensä törmää dekkariympäristössä. Valitettavasti Kankaan valitsema tyyli yhdessä teoksen hitaan etenemisen kanssa saa sen kuitenkin tuntumaan vielä pikkuisen puuduttavammalta. Vaikka sivuja on vain 319, niitä tuntuu olevan ainakin 50 liikaa.
Joel Kankaalla on sana hallussa, mutta kerrontaan tarvitaan paljon lisää dynaamisuutta. Ehkä ne ovat paremmassa tasapainossa jatko-osassa, sillä sarjan alku tämäkin dekkari on. Lahjoja Kankaalla kyllä on, mutta kielellisen ilmeikkyyden lisäksi tarvittaisiin jotain muutakin omaa, jolla erottua poliisiromaanien sankasta joukosta.
Joel Kangas: Kaamos. 317 sivua, Karisto 2025.
uutiskirje 