Haastattelun aluksi tasavallan presidentti Alexander Stubb muistutti, että ulko- ja turvallisuuspolitiikassa käydään läpi muutosta, jollainen tapahtuu kerran sukupolvessa. Nyt suunta on epäselvä, ja murros tulee Stubbin mukaan kestämään 5–10 vuotta.
– Meidän tehtävänämme on Suomena yrittää luovia tämän murroksen keskellä. Ja kun on paljon puhuttu, että ulkopolitiikkamme tavoitteena on selviytyä, niin se pitää aina paikkansa.
KU: Onko nyt nähtävä murros suurempi kuin vuonna 1989 tapahtunut?
Alexander Stubb: Pidän tätä vähintään yhtä suurena. Tässä on monta ulottuvuutta.
Kylmä sota oli kaksinapainen, kylmän sodan jälkeinen murros oli yksinapainen. Nyt me elämme moninapaisessa maailmassa.
Nyt murros on vähintään yhtä suuri, mutta ehkä huomattavasti monimutkaisempi kuin millainen se oli kylmän sodan päätyttyä, koska se oli kuitenkin idealismin ja historian lopun aikaa.
Suhde Yhdysvaltoihin on tällä hetkellä suuremmassa murroksessa kuin mitä se kylmän sodan jälkeen oli. Siinä pitää olla rehellinen ja avoin.
Emme tarkkaan tiedä, mihin suuntaan se menee. Meidän tehtävämme on tällä hetkellä pyrkiä vaikuttamaan siihen, että se menee hyvään suuntaan.
Mutta suuresta murroksesta on kyse ja erityisesti siinä, että sääntöpohjaista kansainvälistä järjestelmää haastetaan ja sitä rikotaan. Sen takia olen puhunut siitä, että tämä on meidän sukupolvemme Jalta tai Helsinki suurvaltakamppailu.
Jalta [on] suurvaltakamppailu – Britannia, Venäjä ja Yhdysvallat ikään kuin päättää yhdessä, miltä maailman pitäisi näyttää, kun taas Helsinki enemmän sääntöihin pohjautuva järjestelmä. Ja se on maailma, jossa me tällä hetkellä luovimme.
”Toivottavasti yhdysvaltalainen eristäytymisretoriikka on vahvempaa kuin sen todellisuus.”
KU: Suomi pohjaa ulkopolitiikkaansa sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän puolustamiseen. Nyt Suomi on irtautumassa jalkaväkimiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta, minkä lisäksi eduskunnassa hyväksytty niin kutsuttu käännytyslaki on monien asiantuntijoiden mukaan kansainvälisten sopimusten vastainen. Eikö tässä ole ristiriita?
AS: Ulkopolitiikka ei koskaan ole täysin johdonmukaista. Se ei ole mustavalkoista, ja sehän on yksi syy, miksi käytämme tällä hetkellä arvopohjaista realismia Suomen ulkopolitiikan instrumenttina.
Ei niinkään doktriinina, koska se antaa meille liikkumatilaa vaikeassa tilanteessa eli joudumme tekemään sellaisia päätöksiä, jotka eivät välttämättä ole aina peruslinjamme arvojen mukaisia.
Mielestäni esimerkiksi rajalaki oli hyvinkin vaikea kysymys. Onneksi sitä ei olla jouduttu missään muodossa käyttämään, ja onneksi se on sellaisenaan toiminut.
Päätös Ottawan sopimuksesta perustuu puhtaasti realismiin. Siihen, että meillä on naapurissa aggressiivista hyökkäyssotaa käyvä valtio, jolle on tehtävä selväksi, että on olemassa pidäkkeitä, jotka eivät tee tälle maalle mieluisaksi minkään näköistä provokaatiota tai hyökkäystä Suomen suuntaan. Silloin me joudumme katsomaan laajaa instrumenttipohjaa.
Jalkaväkimiinat ovat osa tätä kokonaisratkaisua, ja tähän on turvallisuus- ja sotilaspoliittisista syistä päädytty. Mutta korostan sitä, että jalkaväkimiinojen mukaan ottaminen puolustusarsenaaliin ei tarkoita sitä, että niitä ruvetaan sirottelemaan pitkin Suomen rajaa. Aivan samalla tavalla kuin rajalain käyttö ei tarkoita sitä, että sitä automaattisesti käytetään, vaan rakennetaan sellaiset mekanismit, jotka pitävät huolen siitä, että kansainvälistä oikeutta noudatetaan.
Ulkopolitiikka ei perustu sellaiseen maailmaan, jonka toivoisimme olevan, vaan sellaiseen maailmaan, joka on. Välillä ehkä minullakin on taipumus ajatella toisinpäin, ja tässä arvot ja realismi kohtaavat aika hyvin.
KU: Mennään sitten Israeliin. Sen sotatoimissa Gazassa on kuollut yli 14 000 lasta ja kymmeniätuhansia muita siviileitä, kahteen kuukauteen Israel ei ole päästänyt mitään humanitääristä apua Gazaan.
Ette voi ottaa kantaa muiden länsimaiden puolesta, mutta miksi länsi Suomi mukaan lukien ei ole jyrkästi tuominnut näitä kansanmurhaksikin luonnehdittuja sotatoimia?
AS: Viime perjantaina kävin pitkän keskustelun näistä aiheista Israelin presidentin Isaac Herzogin kanssa. Tein hyvinkin selväksi Suomen näkemyksen Gazan tilanteeseen ja korostin sitä, että on sovellettava ja noudatettava kansainvälisiä sääntöjä ja normeja, joiden lähtökohta on humanitäärisen avun perille vieminen.
Tulen jatkamaan tämän tyyppisiä keskusteluja kollegojen muun muassa Israelin presidentin kanssa myös tulevaisuudessa.
Tilanne Lähi-idässä, Gazassa, Länsirannalla ja Israelissa on hyvinkin vaikea. Se on sota, joka meistä tuntuu etäiseltä, mutta sen ei pidä sellaiselta tuntua, ja se on yksi niistä asioista, joka itseäni myös aika paljon valvottaa.
Me jatkamme vaikuttamista sen, minkä tällä hetkellä pystymme. Se, mitä Israel tekee, on väärin. Se, mitä Hamas tekee, on väärin.
KU: Mutta Israelin toimet ovat siis väärin?
AS: En pidä niitä sopivina tai kansainvälisen oikeuden mukaisena silloin kun estetään esimerkiksi humanitaarisen avun perille vieminen tai vaikkapa veden tuominen.
KU: Tuomitseeko Suomi Israelin toimet?
AS: Tuomitsemme kaikki toimet, jotka rikkovat kansainvälistä oikeutta ja sääntöjä. Tästä voidaan nostaa esimerkkinä se, että estetään humanitaarisen avun perille vieminen. Se on tuomittavaa ja väärin.
KU: Olette sanonut, että Suomi tunnustaa Palestiinan, kun on oikea hetki. Onko tätä hetkeä näköpiirissä?
AS: Kysymys ei ole siitä, tunnustaako Suomi Palestiinan vai ei. Suomi tulee jossain vaiheessa tunnustamaan Palestiinan. Toistaiseksi Palestiinan on tunnustanut 147 valtiota YK:n 193 jäsenvaltiosta – ja EU:n piirissä yksitoista.
Me olemme aina lähteneet siitä, että me tunnustamme Palestiinan osana kahden valtion ratkaisua, ja tämä tavoite ei ole mihinkään tässä vaiheessa muuttunut.
”Suomi tulee jossain vaiheessa tunnustamaan Palestiinan.”
KU: Länsimaita on syytetty kaksoisstandardeista mitä tulee Israeliin ja Ukrainassa käytävään sotaan. Vaadimme muita maita tuomitsemaan Venäjän hyökkäyssodan. Samalla länsimaissa ei ole tuomittu kunnolla Israelin sotatoimia.
Tämä on huomattu myös globaalissa etelässä. Olette itse sanonut globaalin etelän määrittävän tulevan maailman suunnan. Voiko länsi saada suosiota globaalissa etelässä tällaisella politiikalla?
AS: Viimeisenkin vuoden aikana käymissäni keskusteluissa globaalin etelän edustajien kanssa on tullut hyvin usein esille argumentti siitä, että miten voitte yhtäältä vaatia meitä tuomitsemaan Venäjän toimet, mutta ette tuomitse tarpeeksi vahvasti Israelin toimia. Ja tässä on olemassa tietyntyyppinen ristiriita.
Haluan kuitenkin muistuttaa, että ei se ollut Israel, joka hyökkäsi, vaan se oli Hamas, joka hyökkäsi. Kun taas se oli Venäjä, joka hyökkäsi eikä Ukraina. Eli jälleen kerran vaikea tasapainoilu, jonka kanssa me jatkuvasti olemme tekemisissä.
Minua ei kaikista eniten tässä huoleta niinkään kaksoisstandardit, koska kaikki konfliktit eivät ole vertailukelpoisia. Mutta se huolettaa, että olemme näkemässä konfliktien nousun eli kun Yhdysvallat on jättänyt asemaansa maailman poliisina, syntyy valtatyhjiöitä ja joku valtatyhjiöt täyttää.
Tällä hetkellä me näemme sen seurauksia Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainaan. Sen seurauksia näkyy Israelin ja Palestiinan välisessä konfliktissa ja Lähi-idän alueen konflikteissa ylipäätään, Sudanissa ja nyt viime päivinä tietysti Intian ja Pakistanin välillä.
Meidän tehtävämme on tavalla tai toisella löytää rauhanomaisia ratkaisuja. Näihin ei ole koskaan täydellisiä ratkaisuja.
KU: Globaali etelä koostuu tosiaan yli sadasta hyvin erilaisesta valtiosta. Oletteko löytänyt jonkin yhteisen nimittäjän hyvin laajalle valtiojoukolle?
AS: Kylmän sodan aikana aika suuri osa näistä maista kuului tähän sitoutumattomien maiden liikkeeseen eli NAM-maihin, joita parhaimmillaan taisi olla sellainen 120 plus miinus.
Itse määrittelen globaalin etelän noin 125 maahan, joissa on olemassa niin sanottuja avainvaltioita, jotka ovat matkalla kohti entistä vahvempaa vaikutusvaltaa. Vain muutaman mainitakseni niin Intia, Indonesia, Saudi-Arabia, Egypti, Nigeria, Kenia, Etelä-Afrikka, Argentiina, Brasilia ja Meksiko ovat kaikki sellaisia valtioita, joilla on ei vain demografinen kasvupotentiaali, ei vain taloudellinen kasvupotentiaali, mutta myös valtapoliittinen kasvupotentiaali.
Koska me olemme menossa enenevässä määrin maailmaan, jossa ei enää sovelleta sääntöjä, normeja ja instituutioita vaan enemmän transaktioita, niin näiden maiden vaikutusvalta tulee kasvamaan.
Se myös tietysti tarkoittaa sitä, että meidän pitää Suomena tehdä yhteistyötä näiden maiden kanssa. Arvopohjaisen realismin perustavoitehan on nimenomaan löytää ratkaisua vaikkapa ilmastokysymyksiin tai konflikteihin tai teknologiaan tai kehitykseen näiden maiden kanssa, joiden kanssa me emme välttämättä aina jaa arvoja.
Ja en tiennyt, että arvopohjainen realismi on myös hyödyllinen instrumentti suhteessa Yhdysvaltoihin.
KU: Mikä voisi olla polku kohti parempaa rauhan aikaa? YK tuntuu tällä hetkellä täysin lamaantuneelta?
AS: Uskon edelleen vahvasti keskinäiseen riippuvuuteen eli siihen, että mitä enemmän me teemme yhteistyötä, sen vähemmän on insentiiviä ajautua konfliktuaalisiin tilanteisiin. Ongelmahan meillä on se, että kilpailu sinällään on hyvästä, mutta kilpailu johtaa konfliktiin, jos ei ole yhteistyötä ja sääntöjä.
Silloin tullaan siihen kysymykseen, että mitä pitää tehdä, jotta voimme tehdä paluun sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen. No, siihen on yksi yksinkertainen ratkaisu, annetaan enemmän valtaa niille maille, jotka tuntevat, että heillä ei ole tarpeeksi omistajuutta nykyjärjestelmässä eli globaalille etelälle. Siksi tein ehdotuksen YK:n täysistunnossa YK:n turvaneuvoston uudistamisesta.
Olen korostanut, että Bretton Woods -järjestelmää pitää uudistaa, jotta saadaan myös globaali etelä mukaan. Ja varsinkin nyt, kun me näemme, että Yhdysvallat on kääntämässä selkäänsä monenkeskiselle yhteistyölle, myös siis osittain YK:lle.
Yhdysvallat ei tällä hetkellä pidä globaaleista instituutioista. He nojautuvat enemmän sinne alueellisiin instituutioihin, mikä tietysti antaa toivoa Natolle. Mutta perusargumentti on edelleen se, että jotta päästään pois kasvavista konflikteista, on annettava enemmän valtaa globaalille etelälle olla mukana päätöksenteossa.
KU: Ovatko länsimaat valmiita antamaan enempää valtaa globaalille etelälle?
Muutamat ovat, toiset eivät. Itse lähtisin siitä, että kun me pyrimme rakentamaan oikeudenmukaista maailmanjärjestystä, on varmasti meidän intressissämme, että se pohjautuu enemmän sääntöpohjaisuuteen kuin transaktionaalisuuteen.
On varmasti sellaisia maita, jotka ovat valmiita myös toimivaltaansa jakamaan. Senhän me näimme toisen maailmansodan jälkeen Euroopan unionissa.
KU: Vielä kysymys Ukrainaan liittyen. Kuinka lähellä ollaan jonkinnäköistä rauhaa?
AS: Se vaihtelee viikoittain. Viime kuukausien aikana oli sellaisia hetkiä, jolloin oltiin aika lähellä. Olemme tilanteessa, jossa Yhdysvallat on esittänyt tulitaukoa, Ukraina on sen hyväksynyt, Eurooppa on tukenut – on ainoastaan yksi taho, joka ei siihen suostu, ja se on Venäjä.
Kaikki on edelleen Venäjästä kiinni. Olemme nyt päätymässä tilanteeseen, että meidän vaan jatkettava painetta Venäjän suuntaan.
Tietysti myös Yhdysvallat on käännytettävä sille linjalle, että he jatkavat [Ukrainan tukemista]. Silloin puhutaan sanktioiden lisäämisestä ja kaupan katkaisemisesta, koska se on ainoa kieli, jota Putin ja Venäjä ymmärtävät.
Venäjän tilanne on itse asiassa huomattavasti heikompi kuin ehkä julkisen sanan myötä annetaan ymmärtää. Maan valuuttareservit ovat loppumassa.
Britannian tiedustelupalvelujen mukaan sodan aikana on kuollut tai loukkaantunut noin miljoona venäläistä sotilasta eli ei Venäjäkään pysty tätä sotaa ikuisesti jatkamaan. Ja nyt on vain kyse, että millä ehdoilla saadaan tulitauko ja sen jälkeen rauhanneuvottelut alkamaan.
”Suhde Yhdysvaltoihin on tällä hetkellä suuremmassa murroksessa kuin mitä se kylmän sodan jälkeen oli.”
KU: Yhdysvaltain poliittisessa johdossa mielipiteet ja kommentit vaihtuvat, jos ei päivästä niin viikosta toiseen. Kuinka luotettavana liittolaisena Suomi voi Yhdysvaltoja tällä hetkellä pitää?
AS: Me pyrimme vaikuttamaan Yhdysvaltoihin ja ehkä Yhdysvallatkin kuitenkin näkee tämän konfliktin osana jonkinnäköistä laajempaa pakettia, jossa on potentiaalisesti mukana Iran, Israel ja Palestiina.
Yhdysvaltain hallinnon sisällä on myös ristivetoa. Eli on perinteisempi republikaaniporukka, joka pyrkii vaikuttamaan perinteisemmällä tavalla tukemalla Ukrainaa, ja sitten on sellaisia henkilöitä, jotka ovat uusia tämän tyyppiseen diplomatiaan.
He ovat nyt saaneet ensimmäisen kokemuksensa esimerkiksi neuvotteluista Putinin kanssa ja huomanneet, että eihän tuohon kaveriin voi luottaa.
KU: Ette siis usko, että Yhdysvalloissa leviäisi laajempi isolationismi?
AS: Siitähän on maailmanhistoriassa viimeisen sadan vuoden ajalta pelkästään huonoja seurauksia.
Yhdysvaltain ulko- ja turvallisuuspolitiikasta voi ja saa olla monta mieltä, mutta onhan se toisen maailmansodan jälkeen toiminut vahvana länsimaiden ja maailmanrauhan tukipilarina omalla tavallaan.
Se, että Yhdysvallat nyt vetäytyisi enemmän kuin mitä he ovat jo tänä päivänä tehneet, ei johtaisi mihinkään muuhun kuin konfliktien kasvuun, jonka me olemme siis nähneet Ukrainassa, Lähi-idässä ja nyt sitten Pakistanin ja Intian välillä ja myös Afrikassa.
Toivottavasti yhdysvaltalainen eristäytymisretoriikka on vahvempaa kuin sen todellisuus.
Haastattelu tehtiin 7.5.
uutiskirje 
