Tärkeimmät asiat tapahtuvat politiikassa usein kuolettavan kuivien sanahirviöiden suojissa. Yksi sellainen on ”luonnos kansalliseksi ennallistamissuunnitelmaksi”.
Kyse ei ole mistään pelkästä perinnemaisemaprojektista – kaikki kunnia romahtaneiden perinnebiotooppien eteen tehtävälle tärkeälle työlle sinänsä – vaan ennennäkemättömän laajasta ja periaatteellisesta linjauksesta, joka suuntaa maankäyttöä vuosikymmeniksi eteenpäin. Pohjimmiltaan kyse on kaiken elämän perustasta ja siitä, mureneeko se.
Maanosamme luonto on sangen huonossa jamassa, Suomenkin luontotyypeistä valtaosa. Euroopan unioni (EU) vaatii jokaiselta jäsenmaaltaan suunnitelman siitä, miten kyseinen valtio aikoo päästä ennallistamisasetuksen mukaisiin tavoitteisiin. Jäsenmaille on jätetty reippaanlaisesti liikkumavaraa päättää itse, miten ne tavoitteisiin pääsevät.
Tuota liikkumavaraa Suomi käyttää nyt sangen typerällä tavalla – viivyttäen ja vesittäen luultavasti tärkeintä luonnon elinvoimaisuutta parantavaa uudistuskokonaisuutta naismuistiin.
Vaikka virallisesti puhutaan vasta luonnoksesta, käytännössä kulisseissa yhä jumittava suunnitelma osoittaa suunnan pitkälle tulevaisuuteen. Luonnoksen piti avautua julkiselle keskustelulle jo keväällä, mutta näin ei käynyt. Syyksi viivästymiselle on veikattu muun muassa kiistaa luonnonmetsän määritelmästä.
Asia on tuottanut hallitukselle päänvaivaa aiemminkin. Vuosi sitten se loi vanhalle luonnonmetsälle oman kriteeristönsä, koska tutkijoiden kriteereistä olisi seurannut liikaa suojelua. Ennallistamissuunnitelmaan maa- ja metsätalousministeriö (MMM) esitti boreaalisten luonnonmetsien kriteerien tiukentamista, vaikka tälläkin hetkellä boreaalista luonnonmetsää on etenkin Etelä-Suomessa liian vähän ylläpitämään niille tyypillistä lajistoa.
Tähän nähden on vähintään nurinkurista, miten suurieleisesti hallitus tiedotti uusien suojelualueiden perustamisesta, vaikka vaikka käytännössä päätti lähinnä jo suojeltujen metsien suojelusta ja löysi esimerkiksi koko Kainuun eteläpuolisesta Suomesta suojeltavaa vain noin Keskuspuiston pinta-alan verran, kuten ympäristöjärjestöistä muun muassa kommentoitiin.
Pahoin pelkään, että kun suunnitelma lopulta saadaan, siinä on paljon kauniita sanoja, mutta vähänlaisesti konkretiaa. Käytännön asioista ilmoitetaan sovittavan myöhemmin, ja EU katsoo tätä sormien läpi vaiheittaisen etenemisen nimissä – lisäillen samalla Viiankiaavan kaltaisia suojelualueita strategisten kohteiden luetteloon. Kukaan ei suutu, ketään ei kiinnosta eikä kukaan joudu vastuuseen siitä, että edesauttoi pohjoisen luonnon tuhoamista.
Eikä tuho koske vain kalavesiä ja marjametsiä, vaan ihan kaikkea täällä. Ilman elinvoimaista luontoa ei ole elinvoimaista taloutta, ei terveellistä elinympäristöä, ei puhdasta vettä eikä ruokaa. Ei kriisinkestävyyttä eikä resilienssiä, huoltovarmuudelle voidaan heittää hyvästit. Ei luontoa sellaisena kuin sen tunnemme. On ruskeita rutakoita ja niiden mukainen maakuva.
Toivon olevani väärässä, ja että meille pian esitellään mitä kunnianhimoisin ennallistamissuunnitelma. Mutta tekemättömältä paikalta se kuulostaa, kun ketään ei saisi suututtaa ja mitään ei saisi maksaakaan.
lehti 