Sosiaalipalveluiden järjestäminen ja niiden kilpailuttaminen kuuluvat kuntavaalien suuriin kysymyksiin. Viime aikoina esille ovat lisäksi nousseet yksityisten palveluntuottajien yhteydet veroparatiiseihin.
Palkansaajien tutkimuslaitoksen Talous & Yhteiskunta -lehdessä sosiaalipolitiikan professorit Jorma Sipilä ja Anneli Anttonen Tampereen yliopistosta tekevät tiiviin katsauksen siihen, miten yksityiset hoivamarkkinat syntyivät, mitä kilpailuttamisella on saatu aikaan ja miten suuri rakennemuutos oli mahdollinen.
Kumppanuuden idea mureni
Hyvinvointipolitiikan laajentaminen oli teollisuusmaiden tärkeä tehtävä 1940-luvulta 1970-luvulle, jolloin keskustelu kääntyi valtion tehtävien rajoittamiseen.
1990-luvun alussa alettiin puhua kumppanuusmallista, jossa sosiaalipalvelut järjestetään yhdistämällä kuntien, yritysten, järjestöjen ja perheiden vahvuudet. Pohjoismaissa pidettiin selvänä, että welfare mix tarkoittaa hyvinvoinnin tuottajien yhteisöä, jota koordinoivat demokraattiset poliittiset instituutiot, Anttonen ja Sipilä kirjoittavat.
Toisin kuitenkin kävi. Poliittisen vallan suvereniteetti on vähentynyt ja markkinoiden taloudellinen valta kasvanut.
Kilpailutus jyrää pienet
Yrityksillä ei ole pääsyä julkisiin palveluihin muuten kuin julkisen sektorin rahoituksen kautta. Suomessa ulkoistamiset on toteutettu siten, että kunnat kilpailuttavat palvelutuotantoa yritysten kesken. Aluksi kilpailutuksissa menestyivät ammattilaisten perustamat pienet yritykset, mutta nyt ne ovat joko tulleet suurten ketjujen ostamiksi tai häviävät tarjouskilpailut. Kansainvälisten sijoittajien yritykset valtaavat hoivamarkkinoita.
Anttosen ja Sipilän mukaan kilpailuttaminen on saanut aikaan täydellisiä laatudokumentteja, nousevia hintoja ja vaikenemiseen sitoutettuja työntekijöitä. Yksilöllisyyden sijaan ne tuottavat standardoituja minimipalveluita. Kunnille yritysvetoiset hoivapalvelut ovat merkinneet lisää valvontaa ja byrokratiaa.
Ulkoistamisen lupaukset eivät toteudu. Kustannukset eivät alene ei laatu parane.
Vanhat naiset hoitavat toisiaan
Anneli Anttonen ja Jorma Sipilä esittävät useita syitä, miksi näin on päässyt käymään.
Kynnykset laitoshoitoon ja kotipalveluun ovat nousseet korkeiksi. Kunnat kehottavat omaisia ostamaan palvelut markkinoilta. Kotitalousvähennys toimii kannustimena.
Julkisen vanhustenhuollon poliittinen painostuskyky on heikko. Alalla ei ole vahvoja etujärjestöjä, vaan sekä hoitajat että hoidettavat ovat useimmiten vanhoja naisia. Politiikan tekijöiden ei tarvitse kuunnella heitä.
Silti kirjoittajista on vaikea käsittää, miksi Suomesta ja Ruotsista on tullut uuden julkisen hallinnan maita ja miksi Norja ja Tanska taas ovat pitäneet tiukemmin kiinni pohjoismaisesta perinteestä.
uutiskirje 
