Maanantaina, 6. päivänä toukokuuta alkaa Münchenissä historiallinen oikeudenkäynti, jota pari viikkoa sitten lykättiin. Syytettynä on uusnatsien terroritrion ainoa eloonjäänyt jäsen Beate Zschäpe, 38, sekä neljä avunannosta epäiltyä. Oikeudenkäynnistä ennustetaan pitkää ja vaikeaa.
Zschäpen epäillään olleen osallisena seitsemän vuotta kestäneessä (2000–2007) murhasarjassa, jossa sai surmansa yksi saksalainen naispoliisi sekä kahdeksan turkkilaistaustaista ja yksi kreikkalaistaustainen henkilö. Zwickaussa itäisessä Saksassa asunut kolmikko nimitti itseään Maanalaisiksi Kansallissosialisteiksi (NSU:ksi).
Rikos paljastui puolitoista vuotta sitten – ei poliisitutkinnan seurauksena vaan sattumalta, kun terroritrion kahden jäsenen Uwe Böhnhardtin ja Uwe Mundlosin pankkiryöstö epäonnistui ja he tekivät itsemurhan marraskuussa 2011. Tämän jälkeen Zschäpe sytytti kolmikon yhteisen asuintalon tuleen ja ilmoittautui itse poliisille. Tapaus on yksi Saksan viime vuosikymmenten suurimmista poliittisista skandaaleista.
”Kukaan ei halunnut uskoa meitä, koska olimme turkkilaisia.”
Kaikkia terrorisolun jäseniä ei tiedetä tai tunneta. Saksankielisen Wikipedian mukaan jäseniä saattaisi olla peräti 126.
”Miksi juuri minun isäni”
Turkkilaistaustainen Enver Simsek oli murhasarjan ensimmäinen uhri. Simsek oli juuri lajittelemassa kukkakojunsa tavaroita Nürnbergissä, kun tuntemattomat hyökkääjät ampuivat häneen kahdeksan luotia ja filmasivat häntä verisenä lattialla. Oli syyskuun 9. päivä 2000.
Nyt, lähes 13 vuotta myöhemmin Enver Simsekin tytär Semiya Simsek, 26, on yksi yli 70:stä asianomistajasta poikkeuksellisen mittavassa oikeudenkäynnissä. Asiakirjoja on 1 000 kansiollista ja paikalle on kutsuttu noin 600 todistajaa.
Miksi juuri minun isäni? Ovatko rikolliset koskaan ajatelleet, että heidän uhreillaan on perhe? Miten he pystyivät toimimaan niin monta vuotta paljastumatta? Näihin kysymyksiin Semiya Simsek haluaisi saada saksalaisen lehdistön mukaan oikeudenkäynnissä vastauksen. Simsek asuu nykyään Turkissa.
”Isäni makaa mahallaan, tyyny veressä, luoti on mennyt silmän läpi, letkut, koneet kiinni ruumiissa”, Semiya Simsek kuvailee näkyä, joka kohtasi häntä sairaalassa päivää ennen isän kuolemaa.
Hän oli tuolloin vasta 14-vuotias. Ja yksin isänsä sairasvuoteella. Hänen äitiään kuulusteltiin toista päivää syylliseksi epäiltynä poliisiasemalla.
Ennen kuin tyttö pääsi kuolemaa tekevän isänsä luo, myös hän joutui keskelle syytöstulvaa: onko teillä aseita? Entä vihollisia?
”En ymmärtänyt yhtään mitään. Tiesin vain, että jotain todella kamalaa on tapahtunut”, Simsek kirjoittaa kirjassaan Schmerzliche Heimat (Kivulias kotimaa). Se ilmestyi maaliskuussa Saksassa.
Omaiset syytösten kohteena
Syytökset omaisia kohtaan virisivät vauhdilla. Varsinkin Semiyan äiti Adile joutui yhtenään syytösten kohteeksi.
”Äitini on kärsinyt eniten”, kertoo Simsek. Poliisit väittivät hänen miestään huumekauppiaaksi ja hänellä valehdeltiin olleen naisystävä. Taustalla oli tahallista mustamaalausta. Vuosia kestäneet väärät syytökset tekivät äidistä sairaan.
Enver Simsek oli kotoisin köyhistä oloista, pienestä turkkilaisesta kaupungista Salurista, 150 kilometriä Antalyasta pohjoiseen. Hän saapui vuonna 1985 Saksaan, jotta voisi toteuttaa unelmansa. Hän oli tuolloin 24-vuotias.
Muutamassa vuodessa Simsek uurasti tehdastyöläisestä menestyväksi kukkakauppiaaksi ja taitavaksi liikemieheksi. Saksan piti olla vain väliaikainen asema. Perhe eli vaatimatonta, mutta tyytyväistä elämää. Vanhemmat paiskivat töitä ja säästivät rahaa palatakseen joku päivä takaisin Ispartaan – ruusujen maakuntaan.
Lähimmäisenrakkaus oli tärkeää, varsinkin äidille, kirjoittaa Simsek. ”Jos kukkia jäi pitkän työpäivän päätteeksi yli, ne oli vietävä lähimpään vanhainkotiin. Siellä ne antaisivat lohtua ja iloa”.
Vastaavanlaisia maahanmuuttajien tarinoita löytyy kymmeniätuhansia Saksasta.
Miksi oltiin sokeita?
Kuinka on mahdollista, että Saksan poliisi ja viranomaiset – ja myös maan kriittinen media – saattoivat olla niin sokeita murhasarjan selvittämisessä? Esimerkiksi sanomalehti Frankfurter Allgemeine kirjoitti Döner-murhista (”kebabmurhat”) ja arvostettu viikkolehti Der Spiegel turkkilaisten nationalistien liittoutumasta ja rikollisjengeistä.
Miten kenellekään ei tullut mieleenkään, että murhasarjan takana voisi olla äärioikeistolainen viha ja rasismi?
Televisiokanava ARD kertoi huhtikuussa lisää poliisin tekemiä virheitä. Uwe Bernhardtista oli annettu pommin rakentamisen vuoksi pidätysmääräys. Poliisi kyllä valokuvasi hänet vuonna 2000, mutta ei pidättänyt. Poliisit eivät edes tarkistaneet henkilöllisyyspapereita.
Kaikkia maahanmuuttajataustaisten uhrien omaisia epäiltiin.
Kun totuus tuli julki, ”olin sekä vapautunut että ahdistunut. Vihdoinkin saimme olla uhreja. Tekijänä ei ollutkaan huumemafia tai turkkilainen rikollisjengi, vaan äärioikeisto – aivan kuten epäilimme. Kukaan ei vain halunnut uskoa meitä, koska olimme turkkilaisia”, toteaa Semiya Simsek.
On niin helppo uskoa, että vieraat kulttuurit tuottavat terroristeja, oma kulttuuri ei. Paha on aina muualla.
”Meidän olisi pitänyt katsoa paljon tarkemmin. Äärioikeistolainen verinen väkivalta oli ennustettavissa”, totesi potsdamilainen valtiotieteilijä Gideon Botsch Der Spiegel -lehdelle. Liittokansleri Angela Merkel on pyytänyt uhrien omaisilta anteeksi, poliisi ei – ainakaan vielä.
lehti 