Venäjän hyökkäys Ukrainaan alkoi helmikuun 24. päivänä. Suomessa levisi läpi koko mediakentän salamannopeasti käsitys ja suuri yhteisymmärrys, että Suomen on nyt ajateltava oma turvallisuuspolitiikkansa kokonaan uusiksi.
Asenteet Suomen Nato-jäsenyyteen olivat olleet pitkään vakaasti noin 60/20 vastaan ja puolesta ja loput kansasta epätietoisia. Äkkiä kannatus kipusi yli 50 prosentin. Tällaista heilahdusta ei ollut tapahtunut koskaan aikaisemmin.
Vain seitsemäntoista päivää ennen Venäjän hyökkäystä – kun Ukrainan rajoilla oli jo yli kuukauden ajan jatkunut äärimmäisen uhkaava tilanne – julkaisi Erkki Tuomioja Suomessa alkaneeseen kiihkeään Nato-keskusteluun kirjan muodossa oman puheenvuoronsa.
Tuomioja ei ole mikä tahansa puheenvuoron käyttäjä. Hän on pääministeripuolueen pitkäaikainen kansanedustaja, entinen pitkäaikainen ulkoministeri ja tällä hetkellä eduskunnan ulkoasiain valiokunnan varapuheenjohtaja. Hänen Nato ja Suomi -kirjansa alaotsikko on Miksi Suomella pitää olla mahdollisuus hakea Naton jäseneksi ja miksi sitä mahdollisuutta ei juuri nyt kannata käyttää.
Kirja oli varmasti tuntunut ilmestyessään erittäin ajankohtaiselta Ukrainan piirityksen jatkuessa ja Venäjän lausuntojen muuttuessa jatkuvasti uhkaavammiksi. Samoin lienee tuntunut kirjan Suomen liittoutumattomuutta korostava sanoma viisaalta. Oliko se nyt kuitenkin helmikuun 24. päivän jälkeen muuttunut yhdessä yössä vanhentuneeksi, kun Venäjä oli aloittanut suurhyökkäyksen Ukrainaan ja suomalaisten Nato-asenteet heilahtaneet miinukselta plussalle?
Kirja julkistettiin netissä helmikuun 7. Se oli välittömästi saatavana vain PDF-muodossa, koska printtiversio ei ollut valmis. TSL lupasi postittaa se kiinnostuneille. Tilasin kirjan, mutta kun sitä ei alkanut kuulua ehdin jo huolestua; ei kai sitä ole vedetty pois. Tarkistin asian puhelinsoitolla, ei ollut. Sainkin kirjan postiluukustani, mutta vasta 7. maaliskuuta.
Nyt pääsin arvioimaan kirjaa toden teolla, onko se edelleen ajankohtainen. Olen sillä tavalla vanhanaikainen lukija, että jos haluan oikeasti tutustua kirjaan, minun on saatava se paperiversiona. Käytän ahkerasti korostuskynää ja teen marginaaliin muistiinpanoja.
Totuus on, että kirja on Venäjän hyökkäyksen jälkeen entistä ajankohtaisempi. Samoin mielestäni sen pitkä alaotsikko.
Maaliskuun 4. päivänä tasavallan presidentti Sauli Niinistö kävi Washingtonissa tapaamassa presidentti Joe Bidenia. Tapaamisen jälkeen suomalainen media pommitti Niinistöä kysymyksillä: Sovittiinko Suomen nopeasta raiteesta Natoon? Saimmeko turvatakuut hakuprosessin ajaksi? Jne. Niinistön lakoninen ja varsin niukka vastaus kaikkiin kysymyksiin oli, että keskustelussa Bidenin kanssa pantiin liikkeelle turvallisuuspoliittinen prosessi.
Bidenin tapaamista seuraavaksi päiväksi oli Helsinkiin sovittu Niinistön tapaaminen Ruotsin pää- ja ulkoministerien sekä Suomen pääministeri Sanna Marinin kanssa.
Niinistön vastaus ”prosessi” ja ruotsalaisten kanssa nopeasti järjestetty tapaaminen saivat median käsittämään, ettei kysymys ollut ollutkaan vain Suomesta ja Suomen turvatakuista maamme Nato-hakemuksen käsittelyn ajaksi, vaan laajemmin koko pohjolasta ja aivan ilmeisesti myös tuntuvasti enemmän aikaa vaativasta prosessista; ja myös julkisesta keskustelusta sekä Suomessa että Ruotsissa, joka käsittäisi paljon muitakin asioita kuin maidemme mahdollisen Nato-jäsenyyden.
Tasavallan presidentin Washingtonin matka oli siinä mielessä erittäin onnistunut, että se rauhoitti silmin nähden kiihtyneitä mieliä. Se sai myös median ja kansalaiset ymmärtämään nopeasti, että joskin ”prosessissa” arvioitaisiin juurta jaksain, hakeeko Suomi Nato-jäsenyyttä, siinä olisi monta muutakin elementtiä. Ennen kaikkea kysymyksessä olisi maidemme, Suomen ja Ruotsin, sekä EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusteellinen inventointi, ja kaikkien näiden kehittämistarpeiden syvällinen arviointi.
Koko valtionjohto ja kaikki asiantuntijat ovat viimeisten viikkojen aikana vakuuttaneet kansalle, että Ukrainan sodasta huolimatta Suomeen ei kohdistu välitöntä – eikä edes pian näköpiirissä olevaa – uhkaa. ”Prosessissa” voidaan siis edetä maltillisesti ja tekemättä hätiköimällä syntyviä virheitä. Maltin ei silti tarvitse, eikä se saa merkitä viivyttelyä, sillä joka tapauksessa on totta, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan muutti kaiken turvallisuusympäristössämme kertaheitolla. Se vaatii monien asioiden uudelleenarviointia.
Aivan riippumatta siitä, onko samaa mieltä Erkki Tuomiojan kirjan pitkän alaotsikon kanssa, on hyvä nähdä, että hänen kirjansa tarjoaa poliittisesti erittäin korkeatasoisen – itse asiassa ainutlaatuisen – johdatuksen koko siihen laajaan problematiikkaan, jota käynnistyneessä ”prosessissa” on nyt välttämättä käsiteltävä.
Tuomioja toteaa, että Suomessa ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinjaukset on jo monen vaalikauden ajan vedetty hallituksen valmistelemassa ja eduskunnalle esittelemässä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa ja eduskunnan siihen antamassa vastauksessa. Vaikka tilanne on juuri nyt dramaattisella tavalla poikkeuksellinen, tämän demokraattisen menettelyn linjoista ei tässäkään tilanteessa ole syytä oleellisesti poiketa.
Tuomioja on osallistunut tuohon laajaan kuulemiseen ja pitkään valmisteluun perustuvaan menettelyyn parinkymmenen vuoden ajan joko selonteon valmistelusta vastaavana ulkoministerinä tai eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan ja puolustusvaliokunnan jäsenenä. Kahden viimeisen selonteon valmistelussa hän on ollut mukana myös parlamentaarisen seurantaryhmän jäsenenä, viimeksi sen puheenjohtajana.
Tuomiojan taustan ja kokemuksen huomioon ottaen on pidettävä erittäin kiitettävänä, että hän on tässä poikkeuksellisessa tilanteessa tuottanut nopealla aikataululla ajankohtaisen johdatuksen Suomen turvallisuuspolitiikan oleellisiin kysymyksiin ja niitä koskevaan demokraattiseen päätöksenteko-järjestelmäämme.
Tuomioja muistuttaa, että selonteko-menettelyssä ns. kovaan eli sotilaalliseen turvallisuuteen liittyvät kysymykset saavat yleensä suurimman huomion, mutta niiden rinnalla ovat onneksi kasvavaa huomiota alkaneet saada osakseen myös ns. laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvat uhat. Ilmastonmuutos, pandemiat, luonnonkatastrofit tai luonnon monimuotoisuuden kato eivät synny sotilaallisesta voimankäytöstä eikä niitä voida torjua sotilaallisin keinoin, mutta ne voivat ympäristötuhojen, muuttoliikkeiden ja eriarvoisuuden kasvun seurauksena muodostua myös sotilaallisten konfliktien lähteiksi.
Koska tämä kirja käsittelee jokseenkin yksinomaan voimapolitiikkaan liittyvää turvallisuutta, Tuomioja ei esittele laajemmin ”pehmeän” turvallisuuden problematiikkaa ja globaaleja turvallisuusuhkia. Hän on tehnyt sitä paljon toisaalla. Hän toteaa, että suuri turvallisuusuhka koko maailmalle on nimenomaan se, miten sotilaallinen voimankäyttö ja siihen varautuminen vievät huomiota ja voimavaroja koko ihmiskuntaa uhkaavien pahojen kehityskulkujen kuten ilmastonmuutokselta ja luontokadolta torjumiselta.
Nämä huomautukset asemoivat alkaneen Nato-keskustelun maailman todellisten turvallisuusongelmien kannalta oikeaan ja samalla välittömästi käsillä olevaa todellisuutta pidemmän aikajänteen taustaan. On aina hyödyksi kysyä, miten tähän on tultu? Tai mihin laajempaan taustaan tämä asia liittyy? Maailman ja maailman todellisen turvallisuuden kannalta oleellisinta juuri nyt on, että Ukrainan sota saadaan loppumaan pian, mikä on välttämätön edellytys sille, että maailman kaikki maat voivat olemassa olevien globaalien organisaatioiden kuten YK:n ja sen erityisjärjestöjen puitteissa tarttua tehokkaaseen yhteistyöhön oikeiden globaalien uhkien torjumiseksi.
Kuinka hyvin Tuomiojan kirja valaisee sitä, miten tähän on tultu? Hän toteaa, että Venäjän valituslista sen kohtelusta Neuvostoliiton häviämisen jälkeen on pitkä. Painavin ja Venäjän kannalta vakavin asia on Naton laajentaminen Venäjän rajoille myös Baltiassa, mikä heidän tulkintansa mukaan oli vastoin länsijohtajien antamia lupauksia. Tätä ei lännessä tunnusteta, minkä vuoksi Tuomioja sanoo, että Venäjän narratiivi ei kestä totuutta.
Ehkä Tuomiojan olisi tässä kohtaa kannattanut olla hieman varovaisempi sanoissaan, sillä hän toteaa itsekin, että joitakin venäläisiä rauhoittavia lausuntoja annettiin suullisesti, joita he ovat sitten ylitulkinneet. Oleellista on kuitenkin, kuten Tuomioja toteaa, että venäläisille jäi sellainen tunne, että kylmän sodan päätyttyä länsi vähät välitti Venäjän tarpeista ja sen itsetunnosta ja sen sijaan nöyryytti sitä monin tavoin. On siis olemassa sekä objektiivisia totuuksia että subjektiivisia.
Erittäin valaiseva on Tuomiojan seuraava muistelma. Hän toteaa muistavansa hyvin, miten vajaa kymmenen vuotta sitten ennen Ukrainan kriisin kärjistymistä ja Krimin valloitusta EU:n ulkoministerikokouksen lounasvieraana oli ollut Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov. Tämä oli sanonut mm. että kun EU perusti vuonna 2008 itäisen kumppanuuden kuuden entisen neuvostotasavallan – Ukrainan, Valko-Venäjän, Moldovan, Georgian, Azerbaidžanin ja Armenian – kanssa, Venäjä oli ehdottanut komissiolle voivansa tulla siihen mukaan tarkkailijana, mutta ei ollut saanut siihen mitään vastausta.
Yksikään läsnä olleista EU:n 28 ulkoministeristä, ulkosuhdekomissaari tai korkea edustaja ei ollut kommentoinut Lavrovin toteamusta. Tuomioja toteaa pitäneensä tätä sen verran kummallisena, että muutaman viikon päästä seuraavan ulkoministerikokouksen lounaskeskustelussa kiinnitti huomiota siihen, ettei kukaan ollut vastannut Lavroville. Niin kävi nytkin, sillä kukaan ei kommentoinut asiaa.
Tuo muistikuva on erittäin valaiseva myös ajatellen sitä asetelmaa ja sen näkemistapaa, joka kehittyi Venäjän ja Neuvostoliiton itäeurooppalaisten satelliittien välille. Venäjälle lankesi kuin luonnostaan jo silloin potentiaalisen ja pelottavan vihollisen osa. Läntiset konsultit ahkeroivat kyllä neuvomassa, miten Venäjä siirtyy markkinatalouteen. Tosiasiassa maa siirtyi oligarkkien kapitalistiseen kleptokratiaan ja näennäisdemokraattiseen autokratiaan. Jos tilanne olisi lännen demokratioissa ymmärretty oikein, olisi oivallettu, että Neuvostoliiton kuolema ei ollut kuten Putin sitä myöhemmin luonnehti ”vuosisadan geopoliittinen katastrofi” vaan valtava globaalin mittakaavan yhteiskunta-poliittinen vulkaaninen purkaus, joka olisi vaatinut ennen kaikkea taitavaa politologista ja sosiologista ajattelua ja neuvontaa, jotta kaikki Neuvostoliiton entiset osat ja asukkaat olisi saatu mukaan yhteisiin kansainvälisiin instituutioihin ja kaikkia tasa-arvoisesti hyödyttävään yhteistoimintaan.
Suomella on seitsemän vuosikymmenen kokemus siitä, että – varsinkin pienelle maalle – turvallisuuspolitiikassa politiikka on tärkeämpää kuin aseellinen varustautuminen ja sotilaallisen pelotteen ylläpitäminen. Ystävällisten naapurisuhteiden politiikka ja siihen perustuva keskinäinen luottamus ovat tarjonneet meille jo monia molemmin puolin runsaasti palkitsevia taloudellisen yhteistoiminnan vuosia.
Tuomiojan vahva suositus on, että tästä politiikasta ei kannata luopua. Hän toteaa varsin selvästi, että rauhan aikanakin maamme Nato-jäsenyys loisi haitallisia jännitteitä suhteisiimme naapurin kanssa. Vaikka me ymmärrämme hyvin, että Nato on puolustusliitto, ei siis aggressiivinen sotilasliitto, se ei ole myös venäläisten käsitys. Emmekä me voi heidän käsitystään muuttaa; siihen tarvitaan aikaa ja ”leveämmät hartiat”.
Vaikka onkin jotenkin järjenvastaista edes spekuloida laajemmalla sodalla Venäjän ja Naton välillä, niin sellaisen tilanteen Tuomioja toteaa Nato-liittoutuneelle Suomelle erittäin vaaralliseksi. Olisimme strategissa etulinjassa; hyökkäykselle pikemminkin magneetti kuin pelote.
Tuomioja käyttää paljon tilaa pohtiakseen Euroopan unionin tosiasiallista tilaa ja potentiaalia ulko- ja turvallisuuspoliittisena toimijana. Meillä on yleensä suhtauduttu vähätellen Lissabonin sopimuksen artiklaan 42:7, vaikka se on sanamuodoltaan samanlainen kuin Naton kuuluisa 5. artikla. Tuomioja opastaa, ettei EU:ta ja Natoa pidäkään nähdä kilpailevina turvallisuuspoliittisina organisaatioina, vaan pikemminkin toisiaan täydentävinä.
Lissabonin sopimuksen mukaan: ”Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissä olevin keinoin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51 artiklan mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen.”
Tuomioja toteaa hieman happamasti, että tuota viimeistä lausetta on Suomessa yritetty väittää hänen aikaansaamakseen vesitykseksi, joka heikentäisi EU:n tarjoamaa turvaa. Tosiasiassa, toteaa Tuomioja, lauseen lisääminen oli tärkeämpää monille Nato-maille, jotka pelkäsivät Nato-sitoumuksen vesittämistä. Suomi tuki sitä, koska Ruotsi oli valmis ilman sitä irtautumaan koko artiklasta. Se taas olisi ollut, toteaa Tuomioja, erittäin epätoivottavaa ja takaisku EU:n turvallisuuspoliittisen roolin vahvistamiselle.
EU:n turvallisuuspoliittinen rooli on kuitenkin jo lähtökohtaisesti aivan toisenlainen kuin Naton. Nato on vain sotilasliitto, EU on pääasiallisesti yhteismarkkina ja poliittinen liitto. EU:ssa sitoumus yhteiseen puolustukseen rinnastuukin kansallisvaltioiden vastaavaan tehtävään.
Oleellisempaa kuin askarrella sotilaallisten suorituskykyjen kehittämisen alueella Tuomioja tuntuu kuitenkin pitävän turvallisuuspolitiikan kannalta EU:n poliittista toimintaa. Tässä tullaan esimerkiksi ajankohtaiseen pakotepolitiikkaan ja laajemmin kauppapolitiikkaan, teollisuuspolitiikkaan, teknologiapolitiikkaan jne. jne.
Itse asiassa kysymys EU:n toiminnalle asettuu seuraavasti. Jos länsi teki virheitä tai ei nähnyt asioita riittävän selvästi Neuvostoliiton hajottua, vaan Venäjä pääsi lähtemään sekä itsensä että muiden kannalta erittäin hankalalle kehitysuralle, voidaanko tähän asiaan vielä jotenkin palata? Mehän haluamme maailman ja Euroopan, jossa Venäjä toimii YK:n määrittämän kansainvälisen järjestyksen mukaisesti rakentavana toimijana ja yhteistyökumppanina?
Ajatus kansallisista poliittisista narratiiveista on tullut viime vuosina – ja ehkä erityisesti viimeksi kuluneina viikkona – erittäin suosituksi. Vladimir Putin kirjoitti ja julkaisi viime kesänä kolumnin, jossa hän kertoo Venäjän narratiivin sellaisena kuin hän sen näkee. Sen mukaan ammoisista ajoista alkaen Valko-Venäjä ja Ukraina kuuluvat yhtenäiseen itäslaavilaiseen Venäjän kansakuntaan.
On kiistämätöntä, että kansalliset narratiivit ovat väkeviä; ja on totta, että niitä on historian saatossa käytetty paljon perustelemaan sotilaallisia valloitusretkiä ja vähemmistöjen alistamista. Kannattaa kuitenkin ymmärtää, että niitä voidaan käyttää myös sellaisten ystävyyssiteiden solmimiseen ja vahvistamiseen, joissa ei ole sotaa, sortoa ja alistamista. Kysymys on sivistyksestä ja ymmärryksestä.
Me elämme nyt tasavallan presidentti Sauli Niinistön julistaman ”prosessin” aikaa. Voisiko olla niin, että sen sijaan että takerrumme kansakuntana nyt tuohon Nato-ajatukseen antaisimme Erkki Tuomiojan ajatusten johdattaa meidät miettimään Euroopan unionin turvallisuuspoliittista roolia ennen kaikkea sen kaikkein globaaleimmassa ulottuvuudessa. Kysymys kuuluu silloin, miten saamme Venäjän aidosti mukaan Eurooppaan ja kansainväliseen yhteisöön omasta roolistaan ylpeänä ja rakentavana toimijana?
Erkki Tuomioja: Suomi ja Nato – Miksi Suomella pitää olla mahdollisuus hakea Naton jäseneksi ja miksi sitä mahdollisuutta ei nyt kannata käyttää. TSL 2022, 50 sivua
uutiskirje 
