Taloudellinen eriarvoisuus on kasvanut monissa rikkaissa maissa. Suomessa ja Ruotsissa, joissa 1980-luvun alussa ehkä Tšekkoslovakian ohella mitattiin pienimmät tuloerot, tuloerojen kasvu oli viimeisten 30 vuoden ajan OECD-maista nopeinta.
Suomessa tuloerojen kasvu oli erityisesti vuoden 1995 jälkeen nopeaa, mutta 2000-luvun alun jälkeen perinteisesti mitatut tuloerot eivät ole kasvaneet. Niin perinteisestä kuin sosiaalisesta mediasta saa kuitenkin hyvin erilaisen kuvan: näistä välittyy usein kuva rajusti kasvaneesta eriarvoisuudesta.
Ristiriita on kuitenkin ainakin osittain näennäinen. Tuloerot ovat vain pieni osa yleisemmästä taloudellisesta ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta. Mutta ne ovat se osa, josta löytyy helposti tilastotietoa.
Tuloeroissakin on valtavan monta eri ulottuvuutta ja julkinen, julkaistuihin tilastoihin nojautuva keskustelu keskittyy niistä yleensä vain yhteen, nimittäin yleiseen tuloerojen muutokseen yhdellä tunnusluvulla, käytettävissä olevien tulojen Gini-kertoimella mitattuna.
Tuo on hyvä lähtökohta – pidemmän aikavälin tuloerojen muutos on havaittu muiden ohella juuri tuossa – mutta sen ei pitäisi olla keskustelun päätepiste. Julkaistuista tilastoista huomaa esimerkiksi, että yksinhuoltajakotitalouksien pienituloisuusaste on kasvanut rajusti vaikka yleiset tuloerot eivät ole.
On myös mahdollista, että laajalle levinnyt käsitys kasvaneesta eriarvoisuudesta ilmentää muunlaisen eriarvoisuuden muutosta. Sosiaalinen ja taloudellinen haavoittuvuus, altistuminen taloudellisille riskeille tai käsitys taloudellisesta näköalattomuudesta ovat kaikki vakavia huolenaiheita.
Jos nämä ovat lisääntyneet, tai jos ne ovat ongelmina ihmisille kirkastuneet, julkisen vallan tulee ottaa ne huolet vakavasti. Kyse ei ole postfaktuaalisista ilmiöistä. Kuten intialaissyntyinen talousnobelisti Amartya Sen aikoinaan totesi, yhteiskuntatieteilijälle myös ihmisten subjektiiviset käsitykset ovat faktoja.
Kirjoittaja on taloustieteilijä ja Tukholman yliopiston professori.
uutiskirje 
