”Vasemmisto tukee ihmisten omia kamppailuja paremman yhteiskunnan ja elämän puolesta.” Näin lukee vasemmiston uudessa poliittisessa tavoiteohjelmassa. Tavoite on oivaltavasti muotoiltu. Puolueen on oltava herkeämättä läsnä siellä, missä tapahtuu. Ei vailla laajempaa näkemystä tai reaktiivisena toimijana, mutta niin konkreettisena tukena, ettei sitä voi olla huomaamatta.
Edustuksellisessa demokratiassa jää paljon poliitikkojen hyvää työtä näkymättömiin. Se on harmi, eikä siitä käy syyttäminen poliitikkoja, muttei myöskään niitä ihmisiä, joille se jää näkymättömiin. Ei riitä, että minä tai muut vasemmistolaiset olemme sitä mieltä, että tämähän on oikeastaan perhanan hyvä puolue. Se on ihan se ja sama sille, jonka jokapäiväisessä arjessa puolueen toiminta ei konkreettisesti näy. Toki meillä vasemmistossa on hyviä ja taitavia poliitikkoja ja työntekijöitä, mutta olemme paljon muutakin.
Vasemmistopuolue, joka on tai luulee olevansa vain puolueen virallinen organisaatio, on kuollut puolue. Vasemmistolla ei ole muuta kuin edustamansa ihmiset, joilla ei ole hirveästi rahaa eikä valtaa, mutta joita on paljon. Se erottaa vasemmiston muista puolueista. Se, että vasemmisto on puolue ihmisiä varten, eivätkä ihmiset puoluetta varten, on kaikessa höttöisessä halpahallihumanismissaankin kirpaisevan tosi klisee.
Vasemmistopuolue, joka on tai luulee olevansa vain puolueen virallinen organisaatio, on kuollut puolue.
Tietenkään joukkoliikkeitä ei organisoida ylhäältäpäin, eikä puolue ole mikä tahansa järjestäytymätön joukko. Kyse on vain siitä, sisäistämmekö puolueemme tavoiteohjelmassa jo ymmärretyn erityislaatuisuuden: sen, ettei vasemmistoa olisi ilman joukkoliikkeitä.
Joukko ei välttämättä tarkoita iltapäivälehtien gallupenemmistöjä, jotain epämääräistä yhteistä hyvää tai vielä epämääräisempää ”kansaa”, vaan ihmisiä, joita hetkeksikin yhdistää jokin yhteinen tavoite. Ihmisiä, joilla on kasvot, nimet ja äänet asiassaan. Puolueen on otettava nämä liikkeet aivan helvetin vakavasti ja autettava potentiaalisia liikkeitä organisoitumaan.
”Meidät työtätekevät on unohdettu ja halvennettu.” Sitä lausetta en haluaisi kuulla enää yhdestäkään suusta. Vaikka työelämässä olevat ovatkin etuoikeutetussa asemassa sen ulkopuolelle jääneisiin nähden, ei se poista sitä tosiasiaa, että maassa on pirusti köyhiä ja pahoinvoivia työtätekeviä. Kun ay-liikekin on paikoin aika neuvoton, ei heidän etujaan aja kukaan. Tämä on yksi niistä vasemmiston suurimmista haasteista ja mahdollisuuksista, jonka laajuus aletaan ymmärtää vasta nyt.
Ja kappas! Vasemmiston uudessa tavoiteohjelmassa keskeisellä sijalla ovat perustulo ja hyvä työ. Vaatimukset minimipalkasta, perustulosta, työn jakamisesta ja oikeudesta mielekkääseen työhön tukevat kaikki toisiaan. Tavoitteemme ovat hyvin asetettuja eivätkä lainkaan mahdottomia, mutta ne saavutetaan vain kamppailemalla jokaisella mahdollisella tasolla. Ja siinä kamppailussa kaivataan jokaista.
Kirjoittaja on tiedotusopin opiskelija ja toimittaja Kansan Uutisissa.
lehti 