Pari viikkoa sitten olin mukana lehdistötilaisuudessa, missä esiteltiin Siirtolaisparlamentti–ideaa. Sen takana on pienimuotoinen tukiyhdistys, jonka jäseniksi päätin liittyä hiljattain.
Näen hyvin tärkeänä, että siirtolaisten ääni saadaan valtaväestön ja vallanpitäjien kuuluviin. Vaikka viime vuosina on tullut eritaustaisia ihmisiä enemmän mukaan yhteiskunnallisiin keskusteluihin, kukaan heistä ei voi sanoa, että heidät on valtuutettu puhumaan kaikkien siirtolaisten puolesta. Itsekin yritän korostaa, että esittäessäni omia mielipiteitäni tiedostan, miten eri tavalla monet venäjänkieliset voivat ajatella asioista.
Lähdin mukaan monista syistä. Yksi niistä on se, että haluan lapsilleni, jotka ovat kasvaneet Suomessa, mahdollisuuden olla suomalaisia. Nyt heistä väkisin tehdään maahanmuuttajia muun muassa laittamalla koulussa mamu -ryhmään näkemättä koko lasta ja kysymättä keneltäkään yhtään mitään.
Maahanmuuttopolitiikkaa laaditaan ilman kokonaiskäsitystä siitä, mihin tähdätään.
Tiedän, että on kouluja ja opettajia, jotka osaavat ottaa huomioon muuttuneet olosuhteet, mutta tunnen myös epäonnistuneita käytäntöjä. Ja edelleen: tulevien opettajien ei ole pakko opiskelun aikana perehtyä monimuotoiseen työskentely-ympäristöön – se on valinnainen kurssi.
Vai jäikö minulta huomaamatta uusi ja uljas strategia? Sen kunnianhimoinen tavoite on rakentaa turvallinen ja terve koulu, missä on myös määrätietoisesti rekrytoituja siirtolaistaustaisia opettajia. Tietääkseni sellaisia tavoitteita ei ole vielä missään koulutusohjelmissa, jotka olisivat tärkeitä yhteiskunnallisen ilmapiirin kannalta, muun muassa sosiaalialalla, poliisi- ja pelastusammateissa.
Kaksisuuntaisesta kotouttamisesta on puhuttu jo kohta neljä vuotta – siitä lähtien kun Suomi sai maahanmuuttoministerin.
Kymmenen vuotta sitten Suomessa kävi valtuuskunta Kanadasta. He kertoivat, miten heillä on rakennettu monikulttuurista valtiota vuodesta 1968. Alussa laadittiin kotouttamisohjelmia siirtolaisille.1970-luvun loppupuolella havahduttiin siihen, että kyllä suurin osa maahanmuuttajista on oppinut maan tapoja, mutta se ei riitä. Nimittäin kantaväestö suhtautui siirtolaisiin varauksellisesti, eikä nähnyt heitä tasavertaisina kanadalaisina. Tutkimukset osoittivat, että tärkeämmät ammattikunnat pysyvät hyvin homogeenisinä. Seuraavaksi ryhdyttiin laatimaan kotouttamisohjelmia kantaväestölle ja vasta vuonna 2000 he olivat valmiit jakamaan kokemusta eurooppalaisten kanssa.
Olin optimisti ja uskoin, että Suomessa otetaan huomioon kanadalaisten tietoja ja taitoja ja näin vältetään turhia virheitä ja kuluja. Näköjään Kanadan opit tekivät vaikutuksen vain minuun. Olen monesti yrittänyt saada aikaan keskustelun siitä – tuloksetta.
Joten toinen syy lähteä mukaan siirtolaisparlamentin perustamiseen on turhautuneisuus. Ei ole mikään valtionsalaisuus, että kotouttamispolitiikka on aika tehoton ja kallis. Kokonaiskuvaa siitä, mitä kentällä tapahtuu, ei ole kenelläkään. Päällekkäisiä ohjelmia, monenlaisia tahoja, tehottomia kursseja –onko kukaan laskenut miten paljon rahaa uppoa niihin?
Itse asiassa monien maahanmuuttokriittisyys johtuu mututunteesta, että rahaa sysätään siirtolaisiin ilman minkäänlaista kontrollia – ajattelematta, että maahanmuuttajilta edes kysyttäisiin jotain. Kyllä kurssien lopussa tehdään jonkinlaisia arviointeja, mutta tuskin kukaan uskaltaa kirjoittaa totuutta. Ties mimmoiset karenssit siitä seuraisivat.
Toistan vielä. Maahanmuuttopolitiikkaa laaditaan ilman kokonaiskäsitystä siitä, mihin tähdätään. Onkohan osasyynä se, ettei käytetä hyväksi onnistuneiden siirtolaisten kokemusta? Ja taas maahanmuuttoministeriö ei onnistunut edes kartoittamaan, kuka tekee mitä sillä kentällä. Päällekkäisyyksiä on valtavasti, mikä maksaa paljon.
Maahanmuuttajista puhutaan paljon, muttei maahanmuuttajien kanssa. Ja kun yksittäiset siirtolaiset yrittävät osallistua keskusteluun, heille sallitaan miltei ainoastaan Suomea ylistävät (tai muita maahanmuuttajia kritisoivat) puheet. Muussa tapauksessa kehotetaan lähtemään maasta pois. Tai sanotaan, etten voi puhua maahanmuuttajien puolesta koska kukaan ei valtuuttanut minua siihen.
Suomen venäjänkielisten keskuudessa löytyy myös vastustusta siirtolaisparlamenttia kohtaan. Pieni porukka kerää nimiä adressiin, koska uskovat, että koko juttu on viranomaisten keksimä ja kyseessä on siirtolaisille tarkoitettu kantaväestöstä etääntyvä elin. He uskovat pystyvänsä vaikuttamaan kukin itse ja pitävät oikeasti loukkaavana pyrkimystä koota yhteen kaikki siirtolaiset.
Nettikeskustelut adressista muistuttivat hyvin paljon maahanmuuttokriitikoiden foorumien vuodatuksia, eikä eriäviä mielipiteitä siellä sallittu. Se on surullista, muttei outoa – pelkoa ja puhumattomuutta on monenlaista. Taas Facebookin kautta sain paljon positiivisia palautteita ja konkreettisia ehdotuksia, mutta siellähän ihmiset puhuvat omalla nimellä.
Mielestäni siirtolaisparlamentti voisi olla ratkaisu tasa-arvoiseen yhteiskunnalliseen dialogiin. Jos se koostuisi eri kansalaisuuksia, kulttuureja ja uskontoja edustavista Suomen siirtolaisista, ja edustajat valittaisiin demokraattisesti, se olisi tärkeä foorumi monille asioille. Sen tehtäviin kuuluisi pitää yllä keskustelua, ottaa kantaa, tehdä aloitteita, neuvoa kansanedustajia ja kiinnittää huomiota tutkimuksiin, joista voi saada työkaluja maahanmuuttopolitiikkaan.
En tiedä, onnistuuko se, millä tavalla ja nimellä, mutta haluaisin jo päästä tehottomasta nykytilanteesta. Laskuhan kasvaa päivittäin.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja
lehti 