Kreikkalainen filosofi Platon pohti jo ammoin tiedon olemusta. Tässä yhteydessä hän esitti luolavertauksen. Luolassa asuu ryhmä ihmisiä, jotka ovat olleet kahlittuja luolaansa koko ikänsä. Ainoa yhteys ulkomaailmaan on kapea suuaukko. Luolakansa on muodostanut käsityksensä ulkopuolisesta todellisuudesta suuaukosta välittyvän valonhäivän seinille muodostamien varjojen perusteella. Mutta onko luolakansa osannut tehdä oikeita tulkintoja saamansa tiedon perusteella ?
Luolakansan kysymys liittyy yhteiskunnan päättäjiin, vallankäyttäjiin. Heihin, joita kutsutaan eliitiksi. Eliitti on taipuvainen luomaan todellisuudesta omia mielikuviaan ja pitämään niitä tosina. Esimerkiksi entisen Neuvostoliiton johtajat pitivät valtiotaan ylivertaisena. Vanhan anekdootin mukaan Lenin, Stalin ja Breznev olivat junamatkalla. Yllättäen raiteet päättyivät. Ongelmaan etsittiin ratkaisua, kunnes Breznev keksi: “Toverit, vedetään verhot eteen, huojutellaan vartaloitamme ja uskotellaan, että matka jatkuu.”
Kotoisen kehittäjäeliittimme keskustelunavaukset Suomen kohtalonkysymyksistä sopivat myös luolavertaukseen. Meidänkin eliittimme elää luolassaan strategioineen, visoineen ja innovaatiojärjestelmineen. PowerPointit värisyttävät kuvia, joiden tulkitaan edellyttävän tiivistyvää aluerakennetta, kansalaisten peruspalvelujen keskittämistä suuryksiköihin sekä yliopistojen, ammattikorkeakoulujen, lukioiden ja peruskoulujen karsimista, sivistyksen suitsimista. Tavoitteena on yhteiskunnan tehokas trimmaaminen sekä sellaisten päätöksentekojärjestelmien kehittäminen, jotka ovat maksimaalisen herkkäkorvaisia talouden vaatimuksille.
Olen huolissani kehittäjäeliittimme tavasta hahmottaa Suomen alueellista todellisuutta. Eliitti käyttää Suomen sisäisessä kaukoliikenteessä lentokonetta ja sukkuloi kolmiossa Helsinki-Turku-Tampere junan businessluokassa tai yksityisautolla. Eliitille on syntynyt mielikuva kompaktista ja tiheään asutusta maasta, jonka kaikki arjen etapit ovat saavutettavissa helposti. Siinä luolassa eliitti elää ja uskoo, luultavasti vilpittömästi, että semmoinen on koko Suomen todellisuus.
Vieraantuminen erityisesti maaseudun asukkaiden arkea jäsentävistä liikkumisen tosiasioista on häivyttänyt eliitin tajunnasta perustavanlaatuisen tiedon: maamme on suuren pinta-alan, vähäisen ja hajallaan asuvan väestön sekä pienten kaupunkien ja paikallisyhteisöjen maa. Eliitin maantiede on tyystin toinen kuin kansalaisten maantiede.
Kansalaisten arjen maantiede häiriintyy, kun hallintoyksiköitä venytetään eliitin maantieteen vaatimusten mukaisiksi. Vaikka kaupunkiseutuja kuinka pullistetaan, Suomesta ei saada suurkaupunkiyhteiskuntaa. Sen sijaan on syntymässä kansalaisia nöyryyttävä ja paikallisyhteisöjä orpoonnuttava valtio, jossa arki on erityisesti maaseudulla yhä hankalampaa. Mekaaninen väestöpohja-ajattelu ja keskittämisen henki eivät ole vastauksia Suomen palvelujen organisoinnin kohtalonkysymyksiin, koska ne eivät ota huomioon Suomen maantiedettä, varsinkaan maaseudun etäisyyksiä.
Kehittäjäeliitin röyheä puhe tehokkuudesta, kilpailukyvystä, innovaatiostrategioiden uudistamisesta ja metropolivaltiosta on kansalaisten korvissa luolasta kuuluvaa muminaa. Sen yhteyttä arjen elämään ei kansa tavoita. Ei tavoita, koska mumina ei ole kansan maailmasta.
Kansalaisten hyvä elämä ja onni edellyttävät arjen sujuvuuden ensisijaisuuden tunnustamista ja takaamista. Hyvä arki, hallinnan tunne sekä ennustettava elämä ovat mahtavia uudistusten edistäjiä ja onnellisuuden lähteitä. Kansakunnan paras ei toteudu, jos yhteiskunnan alueellista organisoitumista koskeva päätöksenteko irrotetaan kansalaisten maantieteestä ja edistykseksi tulkitaan ylhäältä ohjattu hyvän elämän periaatteita kunnioittamaton ja onnen edellytyksiä tallova itsetarkoituksellinen pakkouudistaminen. Kehittäjäeliitin on aika tulla ulos luolastaan ja katsoa, minkälaisessa maassa me todellisuudessa elämme.
uutiskirje 
