Lähipiirissäni heräsi vaaleja edeltävänä viikkona usean henkilön kohdalla tunne, että kokoomus ei onnistuisi loppukirissään. Perussuomalaisten menestystä osattiin odottaa, mutta johtavan oikeistopuolueen kampanja vaikutti sen verran epärehelliseltä – ”leikataan, mutta se ei ole keneltäkään pois” – että ajateltiin liikkuvien äänten valuvan vasemmistopuolueille ja keskustalle. Näin ei tietenkään käynyt ja kokoomus voitti perussuomalaisten tullessa toiseksi.
Miksi niin kävi? Taktisella äänestämisellä on selitetty paljon ja tämä varmasti on osasyy lopputulokseen. Mutta tulosta voi myös yrittää tulkita sekä historiaan pohjautuvalla lähestymistavalla että vasemmiston omilla tämänhetkisillä haasteilla.
Muihin Pohjoismaihin verrattuna Suomi on konservatiivinen maa, ja Sanna Marinin hallitus edustaa pitkässä linjassa poikkeusta. Vasta toinen maailmansota pakotti valtion luopumaan laissez-faire-politiikasta, ja syntyivät mahdollisuudet rakentaa hyvinvointivaltiota. Sekään ei toteutunut nopeasti.
Maailmansodan jälkeen kuitenkin globaalit taloudelliset edellytykset, Yhdysvaltain johtama Bretton-Woods-pohjainen politiikka länsimaissa, sekä geopoliittinen asetelma toivat pikkuhiljaa Keynesin ja hyvinvointivaltion Suomeen.
Suomesta ”Pohjoismaan” teki myös historiallinen jatkumo aikaan, jolloin Suomi oli osa Ruotsia. Siitä perinnöstä kumpusivat nimittäin kansalaisyhteiskuntaan pohjautuva sosiaalinen korporatismi, valtion instituutiot ja perustuslait.
Tämän jatkumon takia myös Suomen agraariyhteiskunnan sosiaaliliberaalit voimat liittoutuivat sosiaalidemokratian kanssa oikeistoa vastaan historiamme kriittisinä aikoina. Ei tullut Suomesta vasallivaltiota eikä diktatuuria, mitä vaihtoehtoja oikeisto kannatti.
Muihin Pohjoismaihin verrattuna Suomi on konservatiivinen maa.
Joka tapauksessa konservatismin perintö on vahva. Sodan jälkeen, kun vasemmistovoimat saavuttivat vahvan aseman politiikassa ja johtivat maan hallitusta, mihinkään radikaaleihin reformeihin ei ryhdytty. Valtion talouden strategiseen suuntaan ei oikeastaan puututtu, sillä esimerkiksi Suomen Pankin ja valtiovarainministeriön asemaan ei kajottu.
Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että Marinin hallitus jo olemassaolollaan edusti tietynlaista provokaatiota konservatiivisessa Suomessa. Kun naisten johtama, poikkeuksellisen vasemmistolainen hallitus onnistui menestyksekkäästi luotsaamaan maata olosuhteissa, joita harva hallitus on joutunut kohtaamaan, luotiin laajempaa uskottavuutta edistykselliselle poliittiselle vaihtoehdolle Suomessa.
Hallituksen politiikka ei suuressa kuvassa varmastikaan poikennut siitä, mitä kokoomus tai perussuomalaiset olisivat tehneet kriisien sattuessa. Velanotto yritysten pelastamiseksi tai Natoon liittyminen Venäjän hyökätessä Ukrainaan ovat tästä esimerkkejä. Investoinnit vihreään siirtymään ovat niin ikään olleet pääoman intressien mukaisia.
Tietysti hallitus myös vei läpi asioita, jotka eivät olisi olleet oikeistopohjaisen hallituksen asialistalla. Erityisesti opetuksen puolella esimerkkejä on, mainittakoon niistä oppivelvollisuusiän korottaminen.
Mutta suuressa kuvassa politiikka ei ole ollut poikkeuksellisen ”radikaalia”. Hallituksen merkitys on kuitenkin korostunut symbolisella tasolla, ja jo se oli omiaan mobilisoimaan oikeistolaisia äänestäjiä riippumatta tehdyn politiikan sisällöstä.
Vasemmiston on kuitenkin myös kriittisesti arvioitava omaa suoritustaan sekä vaalitappion että historian valossa. Tämä mahdollistaa tulevaisuuden rakentamisen.
Ei riitä, että vasemmiston olemassaoloa perustellaan sillä, että ”se ei ole oikeisto”. Sen sijaan on kysyttävä, mikä on se ideaalityyppi valtiosta, jonka vasemmisto haluaa rakentaa? Miten vihreä siirtymä tehdään oikeudenmukaisella tavalla, ja mistä luopumista se itse asiassa tarkoittaa?
Kuinka paljon kansallisesta suvereniteetista on luovuttava esimerkiksi EU:lle, jotta sosiaaliset- ja taloudelliset erot maanosassamme saataisiin kavennettua? Onko pääoman vapaa liikkuvuus pysäytettävissä, vai voiko sen tuottaman kasvun valjastaa paremman yhteiskunnan rakentamiseen?
Onko yksityisen velan lisääminen todella hyvä tapa tukea kysyntää? Pitääkö myös keskiluokan maksaa enemmän veroja hoitopuolen työntekijöiden palkkojen nostamiseksi julkisella sektorilla? Miten tasoitamme ne erot, jotka johtavat siihen, että ihmisiä hukkuu Välimereen, kun he yrittävät saada osan siitä hyvinvoinnista, jota tällä puolen rajaa on?
Kiteytettynä kysymys on siitä, millä tavalla globaalia pääomaa haastetaan, ja miten tälle tavoitteelle saadaan ihmisiltä laajaa tukea.
Suuressa kuvassa politiikka ei ole ollut ”radikaalia”.
Suomen EU-politiikka, jota tutkin, on esimerkki siitä, miten vaikeaa tämä kaikki on. Hallituksesta riippumatta esitettyihin ylikansallisiin ratkaisuihin asennoidutaan kansallinen etu edellä. Solidaarisuus jää taka-alalle.
Marinin hallituksen suhtautuminen EU:n ylikansalliseen taloudelliseen pandemiapaketti NextGeneration EU:hun oli tästä paljonpuhuva esimerkki. Siinäkin lopputulos oli, että mentiin lopulta Saksan ja vientiteollisuuden mukana, ja kuten tavallista, vasemmistolta kaikkineen puuttui proaktiivinen ote kriisin hetkellä.
Myönnettäköön, että vasemmistoliitto on tässä mielessä huomattavasti edistyksellisempi kuin esimerkiksi ruotsalainen sisarpuolueensa, mutta tämä jäi taka-alalle Marinin matkustaessa Brysseliin läksyttämään Espanjan sosialistista pääministeriä. Tämä siis vain esimerkkinä.
On tietysti käytännön tasolla vaikeaa tehdä näille suurille kysymyksille mitään. Valtarakenteet ja yhteiskunnan dominoivat keskustelut eivät jätä paljoa tilaa edes keskustella vaihtoehdoista. Tämän vaalituloksen jälkeen voi tuntua entistä raskaammalta jatkaa kamppailua.
Voimme kuitenkin löytää inspiraatiota kahdesta hyvin erilaisesta vasemmistolaisesta. Ensimmäinen on Bernie Sanders, joka kampanjoissaan on puhunut tarpeesta nojautua ”meihin” ”minän” sijasta. Toinen on Antonio Gramsci, joka tunnetusti lausui ”hengen pessimismistä ja tahdon optimismista”.
Helppoa se ei ole, mutta sitä se ei koskaan ole ollutkaan.
Kirjoittaja on sosiologian väitöskirjatutkija Åbo Akademissa.
lehti 