Työelämä Suomessa on ajautunut kriisiin. Ihmiset uupuvat massoittain ja yhä nuorempina, jopa jo opiskeluaikana, kun työn vaatimukset jatkavat kasvuaan yhdessä kohoavien elinkustannusten kanssa. Samalla palkkataso pysyy samana.
Ruuan hinnan nousua perustellaan ensin koronalla ja sitten sodalla, mutta päivittäistavarakaupan ennätyksellisestä voittoputkesta päätellen todellinen tragedia hintojen nousun taustalla on ahneus. Omistavan luokan ahneus käy koko ajan kalliimmaksi tavalliselle työläiselle, kuten niille sairaanhoitajille ja varhaiskasvattajille, joiden palkankorotusvaateita on mediassa alati tyrmätty ahneutena.
Ei ole ahnetta vaatia, että työllä on tultava toimeen. Sen sijaan on ahnetta ajatella, että muiden työllä on ylettömästi rikastuttava, jopa kriisiaikoina. Elinkustannusten jatkuva nousu köyhdyttää matalapalkka-alojen työntekijöitä ja paisuttaa asuntosijoittajien ja suuryritysten omistajien kukkaroita. Samalla joka neljäs suomalainen työntekijä on uupunut tai vaarassa uupua. Kauanko näin voi jatkua?
Työntekijöiden massauupuminen on vain oire työelämän kriisiytymisestä. Sen syvin ydin on kuitenkin solidaarisuuden puute, jota ilman työntekijät ovat yritykselle ainoastaan hyödynnettävä resurssi ja valitettava kuluerä, eivät kanssaihmisiä.
Sama solidaarisuuden puute näkyy myös oikeistopuolueiden ainaisissa ehdotuksissa vähentää työttömyyttä kurittamalla, ”porkkanan lisäksi kepillä”, kuin tottelematonta laumaa paimentaen.Tähän retoriikkaan kätkeytyy myös oletus siitä, että työttömät eivät halua mennä töihin, eli oikeistossakin tunnistetaan kyllä työelämän ongelmia, niiden korjaamisesta ei vain olla kiinnostuneita.
Puheet työn kannattavuuden parantamisesta ovat korulauseita sosiaaliturvasta leikkaamiselle ja verokevennyksille, joilla ei ole mitään tekemistä työntekijän oikeuksien tai edun kanssa. Niiden ajaminen ei kiinnosta oikeistopuolueita, jotka nostavat työttömyyskeskustelun keskiöön talouskurin ja sosiaaliturvasta leikkaamisen sen sijaan, että keskusteltaisiin työn mielekkyydestä, työntekijöiden asemasta työmarkkinoilla ja nykyisen työelämän ongelmista, joita riittää. Niitä ei haluta ratkoa, koska ne eivät ole ongelma pääomalle, vaan tyypillisesti sen etu.
Alustatalouden, vuokratyöfirmojen, vastentahtoisen kevytyrittäjyyden ja pätkätöiden avulla on alati vähennetty työntekijöiden oikeuksia ja työnantajien vastuuta palkansaajia kohtaan. Palkkatyöläinen ei muutu yrittäjäksi sillä, että aletaan kutsua palkkatyötä yrittäjyydeksi, mutta tämä on silti tavallinen käytäntö nykyisessä työelämässä.
Perinteiset työyhteisöt kahvihuonekeskusteluineen ovat monelle nykypäivän nuorelle aikuiselle lähinnä perimätietona saatua muinaista legendaa. Sellaista on vaikea uskoa todeksi, jos arkipäivää on lähettää vuokratyöfirman nettisivuilta löytyviin osoitteisiin viestiä puuttuvasta työsopimuksesta, eikä vastaajista kukaan tiedä sopimuksesta tai työntekijästä mitään.
Työelämän murros on etäännyttänyt työntekijät kollegoistaan ja työnantajistaan. Se syö merkityksellisyyden kokemusta, työn iloa ja solidaarisuutta sekä altistaa työntekijöiden oikeuksien polkemiselle. Sitä petaa jo monivaiheinen, tarpeettoman työläs ja kasvoton rekrytointiprosessi videoineen, kuvineen ja motivaatiokirjeineen.
Ansioluetteloiden on oltava loppuunsa hiottuja visuaalisia taidonnäytteitä, mutta niiden sisältö on kuitenkin syötettävä myös rekrytointijärjestelmään kenttä kerrallaan. Kun vastaukseksi tuntien urakkaan saa kopioidun ”valintamme ei kohdistunut sinuun” -viestin, jos on niinkään onnekas, ja saa samalla esimakua siitä, mitä nykyinen työelämä odottaa työntekijältä ja mitä siltä voi vastineeksi realistisesti odottaa.
Jotain voi päätellä siitä, että nykyään työpaikkailmoituksissa toistuu useinkin tarjous ”me maksamme palkan aina ajallaan”. Siinä vasta työsuhde-etu.
Työelämä ei tule muuttumaan parempaan suuntaan ilman vahvempaa ja yhtenäisempää työväenliikettä, joka ei voi kutistua liiton jäsenyyteen. Ammattiliittojen jäsenmäärät ovat viime vuosina romahtaneet eikä poliittiselta rintamalta löydy ehtaa työväenpuoluetta lainkaan.
Vasemmistoliiton asema työväenpuolueena lakosi siihen, että se profiloitui heikompien puolustuspuolueeksi, jossa fiksut akateemiset kaupunkilaiset puhuvat yhteiskunnan hylkiöiden puolesta. Työväenliikkeessä ei koskaan ole ollut kyse ensisijaisesti heikomman asialla olemisesta, vaan kollektiivisesta voimasta ja solidaarisuudesta.
Ei siis ole lainkaan yllättävää, että perussuomalaisten retoriikka on vedonnut työläisiin. Harmillista se kyllä on, sillä työväenliike ei saa voimaansa kehityksen, kulttuurin ja erilaisuuden vastustamisesta, vaan solidaarisuudesta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, osallisuudesta ja yhteisöstä. Niissä on ainekset tulevaisuuden työelämän rakentamiseen, mutta se täytyy tehdä porukalla. Mistä aloitetaan?
lehti 