Dan Koivulaakso ja kumppanit (17.12.) argumentoivat oikeudesta perustuloon ja Aulis Ruuth (17.12.) epäilee perustulon murentavan pohjoismaisen hyvinvointimme perustan. Déjà vu! Aivan kuin olisin kuullut ennenkin.
Miksi keskustelu polkee paikallaan? Miksi perusturvan parantamisesta on tullut koulukuntakysymys?
Voisiko syynä olla se, että molemmat koulukunnat puhuvat omien oletustensa pohjalta. Jos näin on, kuten luulen, niin silloin Ruuthin vaatimus perustulomallin täsmentämisestä tuskin kiistaa perusturvan parantamisesta ratkaisee. Olipa malli millainen tahansa, sen oletuksia voi varmasti myös jatkossa epäillä.
Eikö olisi parempi puhua käytännöllisemmin?
Otetaan esimerkki kirjasta Hyvinvointivaltion suunta – nousu vai lasku (TSL, 2010). Siihen sisältyy Anita Haatajan, Olli Kankaan ja Pertti Honkasen artikkeli Politiikka ja perusturva: hallituksen voimasuhteet ja kansaneläkkeen määrällinen kehittyminen 1957-2010.
Artikkeli rokottaa pöyhkeää tarinaamme poliittisen vasemmiston roolista ”pohjoismaisen” perusturvan takaajana. Vasemmiston voimalla hallituksissa ei vuoden 1985 jälkeen ole ollut positiivista vaikutusta peruseläketurvan tasoon. Eikä vasemmisto-oikeisto -retoriikka muutenkaan tukea saa.
Artikkelissa rajaudutaan peruseläketurvaan, kansaneläkkeeseen. Mutta tulos on mahdollisesti yleistettävissä myös muihin perusturvan muotoihin, kuten työttömyysturvaan ja toimeentulotukeen.
Hätkähdyttävää tässä tuloksessa on se, että se ei vastaa vuosikymmeniä markkinoimaamme käsitystä – käsitystä, jonka mukaan hyvästä ansioturvasta seuraa myös hyvä perusturva. Olemme siis haukkuneet väärää puuta sillä seurauksella, että perusturvasta on tullut lumeturvaa.
Mitä tästä opimme?
Kirjoittajien mielestä kysymys perusturvasta on poliittisen tahdon asia. Otammeko vastuuta kasvavasta köyhyydestä, vai emmekö ota?
Silloin kun palaa, sammutustyöhön kelpaavat myös vuotavat ämpärit.
uutiskirje 
