On kulunut kaksitoista kuukautta siitä, kun 22-vuotias valokuvaaja Hayk Harutyunyan siivosi talonsa Vuoristo-Karabahissa ja sulki oven takanaan viimeisen kerran.
– Joka aamu ennen kuin avaan silmäni, kuvittelen miten suurenmoista olisi herätä kotona, Harutyunyan kertoo eräässä Armenian pääkaupungin Jerevanin puistossa nykyisen vuokra-asuntonsa lähellä.
Hayk Harutyunyan on yksi yli 100 000 armenialaisesta, jotka joutuivat pakenemaan Vuoristo-Karabahista Azerbaidzanin hyökättyä sinne vuosi sitten syyskuussa. Vuoristo-Karabah oli Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen itsenäiseksi julistautunut, etnisten armenialaisten asuttama tasavalta Azerbaidzanin sisällä. Karabahilaisten itse Artsakhiksi kutsuma valtio haki kolmen vuosikymmenen ajan turhaan kansainvälistä tunnustamista.
Nykyään suurin osa karabahinarmenialaisista yrittää selviytyä Armeniassa, pienempi joukko on emigroitunut kauemmas ulkomaille. Valokuvaaja Harutyunyan dokumentoi Armeniaan asettuneiden tilannetta, vaikka onkin raskasta olla yhtä aikaa raportoija ja raportoinnin kohde.
– Minulla on yhä lompakossani kotiavaimeni. Kieltäydyn ajattelemasta, etten koskaan palaa, vaikken tiedäkään miten ja milloin se voisi tapahtua, Harutyunyan sanoo.
Mies lähti, sielu jäi
Nuoret sukupolvet ovat perineet vuosikymmeniä vanhan konfliktin. Edellinen käänne huonompaan tapahtui vuonna 2020, kun Azerbaidzan otti 44 päivää kestäneen sodan jälkeen hallintaansa kaksi kolmasosaa Vuoristo-Karabahista ja jäljelle jäänyt osa menetti suoran maayhteyden Armeniaan. Sota päättyi Venäjän kätilöimään rauhansopimukseen ja Venäjän lupaukseen suojata alueelle jääneitä armenialaisia. Venäläiset rauhanturvajoukot eivät kuitenkaan turvanneet rauhaa.
Viime vuoden hyökkäystä edelsi brutaali yhdeksän kuukauden mittainen saarto, joka katkaisi ainoan tien, joka yhdisti Vuoristo-Karabahin Armeniaan ja muuhun maailmaan.
Hayk muistelee saarron kuukausia, joiden aikana hän ja muut alueelle jääneet armenialaiset kärsivät äärimmäistä pulaa ruuasta, lääkkeistä, sähköstä, polttoaineesta ja muista perustarvikkeista.
– Me käytimme tuntikausia jonottamalla leipää ja joskus palasimme kotiin tyhjin käsin, mutta ainakin olimme kotonamme. Armeniaan meno oli kuin olisin kiivennyt muurin yli ja jättänyt sieluni toiselle puolelle, hän sanoo.
Yhteiselämä ei enää ole mahdollista
Armenialainen venäjänkielen opettaja Ruzanna Baziyan, 58, kertoo tyttärentyttärensä tavasta reagoida uuteen pakolaiselämäänsä.
– Kun käymme ostoksilla, hän valitsee aina kodista muistuttavia asioita. Esimerkiksi leluja, jotka ovat saman värisiä ja muotoisia kuin ne, joita hänellä oli Stepanakertissa. On kuin hän yrittäisi palauttaa ne elämänsä osat, jotka hän on joutunut jättämään taakseen, Baziyan selittää.
– Tyttö jopa kysyi minulta, ovatko linnutkin jättäneet Stepanakertin. On kuin hän ei vieläkään uskoisi, mitä meille on tapahtunut. Hän sanoo kadehtivansa lintuja, Baziyan lisää.
Hän ei usko, että yhteiselämä azerien kanssa on enää mahdollista. Pakolaisten paluuhalukkuuteen hän sen sijaan uskoo.
– Armenialaiset haluaisivat vain elää omassa kodissaan. Useimmat palaisivat ilolla, jos saisivat takuun turvasta ja kunnioittavasta kohtelusta, mutta ei Azerbaidzanin vallan alla. Me emme voi kokea kansanmurhaa omassa kodissamme, Baziyan toteaa.
Mahdoton paluu
Kaksi kuukautta joukkopaon jälkeen kansainvälinen tuomioistuin ICJ päätti, että Azerbaidzanin täytyy taata karabahilaisille turvallinen ja esteetön paluu. Europarlamentti lausui samoin viime maaliskuussa.
Azerbaidzanin hallitus on tarjonnut armenialaisille tilaisuutta palata kotiin, kunhan he vain suostuvat elämään Azerbaidzanin vallan alla. Paikalliset armenialaisjohtajat ja Karabahin asukkaat ovat kuitenkin johdonmukaisesti torjuneet tarjouksen.
Paenneet Vuoristo-Karabahin entiset asukkaat voivat vain avuttomina katsella sosiaalisesta mediasta, kun azerbaidzanilaiset ryöväävät heidän kotinsa, vandalisoivat heidän hautausmaansa ja tuhoavat jopa keskiaikaisten kirkkojen kaltaista kulttuuriperintöä.
– Paluu on yksinkertaisesti mahdotonta. Jos olisi mahdollista elää yhdessä, miksi ihmiset olisivat hylänneet kotinsa ja kotimaansa vain muutamassa päivässä, kysyy Gegham Stepanyan. Hän on karabahinarmenialaisten oikeusasiamies ja heidän perusoikeuksiensa puolustuskomitean jäsen.
Poliittisen tahdon puutetta
Syyskuun alussa kansanmurhatutkijoiden kansainvälinen yhdistys julkaisi julkilausuman, jossa tuomittiin Azerbaidzanin toiminta Vuoristo-Karabahissa ja kehotettiin kansainvälistä yhteisöä tunnustamaan tehdyt julmuudet ja takaamaan armenialaisten oikeus palata kotimaahansa ja elää siellä turvassa.
Turvatakuiden puute ei kuitenkaan ole ainoa paluuta estävä asia.
– Paluuoikeus liittyy itsemääräämisoikeuteen, joka kansainvälisen oikeuden mukaan kuuluu kaikille kansoille. Karabahin ihmiset eivät ole poikkeus säännöstä, myös heillä on se oikeus, Stepanyan sanoo.
Paluu ei ole noussut kansainväliselle asialistalle osittain sen tähden, ettei Armenia halua neuvotella siitä.
– Tämän asian ratkaisu viime kädessä riippuu kansainvälisten toimijoiden poliittisesta tahdosta. Jotkin niistä ovat keskittyneet lähinnä valvomaan omia taloudellisia etujaan Azerbaidzanissa, Stepanyan syyttää.
Azerbaidzanista tuli EU:lle tärkeä, kun Venäjän kaasuhanat Eurooppaan suljettiin vuonna 2022. Sen jälkeen EU on solminut lukuisia energiasopimuksia Azerbaidzanin kanssa.
Sukupolvien yhteinen kokemus
Oikeustieteen opiskelija Snezhana Tamrazyan, 22, on löytänyt turvapaikan Kapanista, 300 kilometriä Jerevanista etelään.
– Elämä Azerbaidzanin vallan alla ei koskaan ole ollut aito vaihtoehto. Ei ole kyse vain siitä, että se on vaarallista – se on periaatekysymys. Me olemme taistelleet pitääksemme Artsakhin armenialaisena alueena. Paluu azerien hallitsemaan maahan tekisi sen taistelun tyhjäksi, Tamrazyan sanoo.
Pakolaisuus alkaa monella armenialaisella olla ylisukupolvinen kokemus. Snezhana Tamrazyanin äiti oli vuonna 1990 saman ikäinen kuin tyttärensä nyt, kun hän joutui muiden armenialaisten tavoin pakenemaan Azerbaidzanin pääkaupungista Bakusta.
– Me olemme kärsineet niin paljon. Kuinka voisin mitenkään elää niiden kanssa, jotka ovat vastuussa kansani kärsimyksistä ja kuolemasta? Tunsin itseni petturiksi, kun pakenin viime vuonna, mutta se ei ollut minun ratkaisuni. Meidät pakotettiin lähtemään, Tamrazyan sanoo.
uutiskirje 
