Kuolemansellin vanki kirjoittaa kokemuksistaan

Olin noin neljäntoista, kun äitini vei minut mustien hautaustoimistoon Louisianassa katsomaan sähkötuolissa teloitetun Robert Lee Saulsin ruumista.

Valkoisen miehen murhasta tuomittu Sauls oli nukkunut autossaan, kun tilanomistaja kävi hänen kimppuunsa häätääkseen hänet mailtaan.

Tapaus ei ollut mielessäni, kun 19-vuotiaana vuonna 1961 myöhästyin eräänä iltana bussista. Elämäni surkeuden malja kuohahti yli, ja sain päähäni ryöstää pankin ostoskeskuksessa, jossa työskentelin huoltomiehenä.

Ryöstö oli tuomittu epäonnistumaan. Tilanne karkasi käsistäni, ja paniikin vallassa tapoin kassanhoitaja Julia Fergusonin. Hommaan ryhtyessäni en ollut aikonut vahingoittaa, saati tappaa, ketään.

44 vuoden vankeus

Minut tuomittiin kuolemaan kolmessa oikeudenkäynnissä, joiden kaikkien valamiehistö koostui valkoisista miehistä. Vietin 12 vuotta kuolemansellissä, kunnes sain armahduksen korkeimmalta oikeudelta 1972.

Tuomioni muutettiin elinkautiseksi 1973, ja vuonna 2000 sain uuden oikeudenkäynnin. Vuonna 2005 julistettiin tuomio taposta, josta maksimirangaistus on 21 vuotta. Koska olin istunut jo 44 vuotta Louisianan valtionvankilassa, pääsin saman tien vapaaksi.

Louisiana kohtelee rikollisia hyvin ankarasti. Teloittamisen ohella jaetaan maailman pisimpiä vankilatuomioita, ja selleissä viruu väkeä suhteessa enemmän kuin muualla Yhdysvalloissa.

Kävelevät aikapommit

Kova linja ei kuitenkaan ole parantanut turvallisuutta. Louisiana johtaa jatkuvasti Yhdysvaltain henkirikostilastoja.

Poliitikot rakastavat kuolemantuomiota, koska he voivat väittää sen toimivan pelotteena rikollisille.

Jotta pelote toimisi, rikollisten pitäisi toimia järkevästi. Mutta useimmat väkivaltarikolliset eivät ajattele järkevästi. Erilaiset turhaumat, raivo, epätoivo ja kyvyttömyys ratkaista oman elämänsä ongelmia tekevät heistä käveleviä aikapommeja.

Normaalitkin ihmiset voivat tunnekuohun vallassa menettää tilanteen hallinnan ja tappaa. Mustasukkainen mies surmaa vaimonsa, pois potkittu työntekijä pomonsa, pahoinpitelyyn kyllästynyt vaimo nukkuvan miehensä ja pelästynyt ryöstäjä aseeseen tarttuneen uhrinsa.

Tunnekuohu ei vähennä rikoksentekijän vastuuta, mutta se selittää, miksi kuolemantuomio ei toimi pelotteena.

Vankilanjohtaja murhamiehenä

Paras tuntemani esimerkki kuolemantuomion tehottomuudesta on C. Murray Hendersonin tapaus. Hän yleni Louisianan osavaltiovankilan johdosta koko Tennesseen vankilalaitoksen johtoon.

Kuolemantuomion pelotevaikutuksen olisi luullut tepsivän Hendersoniin, mutta vuonna 1997 ollessaan 78-vuotias hän ampui vaimoaan viidesti. Vaimo jäi henkiin, mutta Henderson kuoli vankilassa useita vuosia myöhemmin.

Vielä vähemmän pelotevaikutus toimii huume- ja muiden rikollisjengien toiminnassa, jossa vaihtoehtoina on tappaa tai tulla tapetuksi. Teloittajana ei toimi vankilan koulutettu piikittäjä, vaan palkkatappaja. Tappotuomion uhka ei tässäkään pelota vuoroaan odottavia gangsterinalkuja.

Vankilassa viettämieni 44 vuoden aikana tapaamistani murhaajista yksikään ei ollut ajatellut kuolemanrangaistusta ennen tekoaan.

* Wilbert Rideau ryhtyi vankilavuosinaan toimittajaksi ja voitti jutuillaan useita palkintoja. Hän on julkaissut myös muistelmansa.