Elämme ilmastonmuutoksen, lajikadon, pandemioiden, uuden epävakauden ja lisääntyvien konfliktien aikaa. Myös sotien, jollaiseen sisäministeriö on suomalaisia kehottanut oppaassaan varautumaan, kaikkien muiden uhkien lisäksi.
Tässä kriisien maailmassa voisi kuvitella, ettei yhteiskunnan koheesiota kannata murentaa enää yhtään enempää. Mutta sitä juuri on tehty: leikattu kaikkein heikoimmassa asemassa olevilta ja heikennetty työntekijän asemaa. Esiinnytty ylimielisesti. Nulikkamaisesti, olisi joskus sanottu.
Tämä on ollut varsin lyhytnäköistä lukemattomista sekä taloudellisista että inhimillisistä syistä, mutta myös kriisikestävyyden kannalta. Osattomaksi jätetyt ovat muita alttiimpia myös propagandalle ja disinformaatiolle. Informaatiovaikuttaminen hyödyntää yhteiskunnassa jo olevia säröjä ja epävakautta.
Osattomaksi jätetyt ovat muita alttiimpia propagandalle ja disinformaatiolle.
Varautumisopasta on paikoin luettu niin, että valtiovalta haluaa valmistella kansalaisia sotaan. Tiedä siitä, mutta mahdollisiin riskeihin valmistautuminen on pelkästään järkevää. Toki tästä on luettavissa myös viesti, että sotaakin pidetään aiempaa todennäköisempänä, mutta sen ymmärtänee kuka tahansa ilmankin.
On jokseenkin maagista ajattelua, että vesitonkka kaapissa edesauttaisi sotaa. Varautuminen on järkevää jo pelkästään sähkökatkojen ja muiden aika tavanomaisten tilanteiden varalta. Huolestuttavan moni tuntuu ajattelevan, että kyllä julkinen valta hoitaa – tai se kuuluisa joku.
Naapuriapuun luottaminen on tietysti hyväkin asia. Muun muassa luonnonmullistusten yhteydestä tiedetään, että ihmiset kyllä auttavat toisiaan. Kriisissä ei useinkaan välittömästi synny kaikkien sotaa kaikki vastaan, vaan spontaani avun verkosto. Mutta ei sellaista voi syntyä, jos kaikki laskevat sen varaan, että joku kyllä tietää ja joku kyllä hoitaa. Tyhjästä on paha nyhjästä.
Millaisena yhteiskuntana haluamme kohdata aikamme mullistavat kriisit?
Sisäministeriön sinänsä oikein hyvässä oppaassa puhutaan siitä, miten poikkeustilanteisiin varautuminen on eri toimijoiden yhteispeliä. Puhutaan kotivarasta, riskeihin ja uhkiin varautumisesta, toimintakyvyn säilyttämisestä poikkeavissa tilanteissa – sekä yhteisöllisyydestä ja luottamuksesta.
Viimeksi mainitun hengessä haluaisinkin ehdottaa pientä lisäystä oppaan ”varautuminen on yhteistyötä” -kohtaan: yhteiskunnallisen koheesion ylläpitäminen oikeudenmukaisella politiikalla.
Kotivara on pelkkä kotivara. Kysymys on ennen kaikkea siitä, millaisena yhteiskuntana haluamme kohdata aikamme mullistavat kriisit. Kannattaako kansalaiset tässä monikriisin todellisuudessa todella laittaa tappelemaan leivästä – tai niistä kotivaroista?
Ja kun nyt puolustustahdostakin kovasti puhutaan, niin reiluksi kokemaansa yhteiskuntaa tekee varmasti mieli puolustaa ennemmin kuin sellaista, joka vie tuhkatkin pesästä.
lehti 