Pintaa syvemmältä
Israelilaiset reaktiot Egyptin tapahtumiin ovat mielenkiintoisia, ei sen vuoksi että niillä olisi vaikutusta näihin tapahtumiin (sitä niillä ei ole), vaan sen vuoksi, että ne näyttävät, kuinka pahaan umpikujaan Israelin nykyhallitus on maansa johtanut. Maa kutsuu itseään Lähi-idän ainoaksi demokratiaksi, mutta hallitus suvaitsee jo kotimaassaan yhä enenevästi demokratian rajoittamista ja ympärilleen se haluaa niin vähän demokratiaa kuin suinkin.
Pääministeri Benjamin Netanjahu ehti vedota liittolaishallituksille, että ne tukisivat Mubarakin hallintoa, mutta kielsi tämän jälkeen ministereitään puhumasta julkisesti Egyptin tilanteesta. Hänen asettumisensa diktaattorin puolelle demokratiaa vaativia kansalaisia vastaan voi henkilötasolla johtua siitä, että Mubarak on ollut maailman johtajista hänelle kaikkein läheisin, ja he ovat usein tavanneet.
Mutta siihen on kyllä yleisempikin syy. Israel on solminut tähän mennessä kaksi rauhansopimusta: Anwar Sadatin johtaman Egyptin ja kuningas Husseinin johtaman Jordanian kanssa. Molemmat olivat yksinvaltiaita. Israel edellyttää vastapuolelta niin suuria myönnytyksiä, että demokraattisesti johdetun valtion olisi vaikeata suostua niihin.
Vaikka Egyptin hallinto on korruptoitunut sortovalta, se on yleensä ollut USA:lle hyvä liittolainen, ja tämä ratkaisee. Jos tämä valta kaatuu voi käydä kuten Iranissa 1979: islamistit pääsevät valtaan.
Rauhanneuvotteluissa palestiinalaisten kanssa Israelin vaatimukset ovat myös olleet niin kovia, että palestiinalaisten hyvin pitkälle menevät myönnytykset eivät ole kiinnostaneet. Tämä on käynyt ilmi al-Jazeeran ja Guardianin julkaisemista neuvottelumuistiinpanoista. Israel selitti aikaisemmin neuvottelujen tuloksettomuutta sillä, että ei ollut vastapuolta, palestiinalaiset eivät olleet kiinnostuneet niistä. Nyt ”palestiinalaispaperien” tultua julkisuuteen monet ovat todenneet, että tilanne oikeasti oli päinvastainen: palestiinalaisilla ei ollut todellista vastapuolta.
Osasyy israelilaisten välinpitämättömyyteen on ilmeisesti ollut tietoisuus siitä, että Mahmoud Abbasin johtamalla palestiinalaishallinnolla ei ollut niin tiukka ote edes Länsirannalla, Gazasta puhumattakaan, että rauhansopimus Israelin ehdoilla olisi mennyt läpi. Nyt Haaretz-lehden kommentaattori Moshe Arens kysyykin: pitäisikö meidän toivoa, että palestiinalaiset saisivat diktaattorin johtoonsa?
Nykytilanteesta hätääntyneiden joukkoon kuuluu amerikkalais-israelilainen kolumnisti Barry Rubin. Hän on toiminut sekä Yhdysvalloissa että Israelissa Lähi-idän politiikan tutkimuslaitoksissa ahkerana kirjoittajana. Hänen teksteistään huokuu, ei niinkään tutkijan, vaan enemmänkin propagandistin ote. Ja tekstejä riittää. Erään tilastoinnin mukaan Rubin oli syyskuussa 2009 ehtinyt kirjoittaa Jerusalem Post-lehteen 433 kolumnia, ja tämänkin jälkeen niitä on tullut tasaiseen tahtiin, yleensä kerran viikossa. Lehti on vaikutusvaltainen ja voi olettaa, että hän kolumneillaan on vaikuttanut maan turvallisuuspoliittiseen ajatteluun. Oman GLORIA-laitoksen verkkosivuille hän on kirjoittanut viime aikoina viitisen kolumnia viikossa.
Viime kuussa hän käsitteli WikiLeaksin julkistamaa Yhdysvaltain suurlähetystöstä marraskuussa 2008 lähetettyä sähkettä, jonka mukaan Israelin Gazaan kohdistaman saarron tarkoituksena on Gazan taloudellisen toiminnan saattaminen alimmalle mahdolliselle tasolle, johtamatta humanitaariseen kriisiin. Tätä jotkut ovat pitäneet Israelin Gazan politiikan kritiikkinä, mutta Rubinin mukaan sähke ”osoittaa täysin päinvastaista. Se osoittaa myös, että kaikki, jota olen aiheesta kirjoittanut, on pitänyt sataprosenttisesti paikkansa.”
Israelin politiikka tähtäsi Rubinin mukaan Hamasin pitämiseen mahdollisimman heikkona, jotta järjestö ei pystyisi käymään sotaa Israelia vastaan ja sen kannatus laskisi. Näin kaikki demokraattiset kansakunnat ovat hänen mukaansa aina toimineet vastustajiaan kohtaan sodan oloissa. Heikentämällä Hamasia Israel hänen mukaansa palvelee, ei ainoastaan arabihallituksia ja lännen etuja, vaan myös Gazan kansaa. Rubinin mukaan jokainen WikiLeaks-dokumentti ”on näyttänyt, että Israel toimii hyvän puolesta ja että maan analyysi alueen politiikasta on ollut oikea”.
Rubin usein hermostuu kirjoituksissaan siihen, että lehtimiehet, tutkijat ja läntisen maailman johtajat eivät ymmärrä alueen yksinkertaisia sääntöjä: pitää olla lujana eikä missään nimessä esiintyä itsekriittisenä. Tästä häntä itseään ei voi syyttää.
Tunisian ja Egyptin kansannousuista Rubin ei alkuvaiheessa ollut erikoisen hermostunut, hän piti Kairon mielenosoittajien määrää varsin pienenä. Mutta vähitellen hän pelästyi ja ryhtyi varoittamaan Yhdysvaltain johtoa liian lepsusta linjasta. Demokratia saattaa kuulostaa hyvältä, mutta länsimieliset demokraattiset voimat ovat liian heikkoja. ”Tarvittaisiin vahvoja johtajia, vahvoja järjestöjä, kyky kuristaa oppositiota, selkeä ohjelma ym. Mitään tällaista ei löydy maltilliselta demokraattiselta puolelta.”
Koska demokraattiset voimat eivät ole tarpeeksi vahvoja pystyäkseen kuristamaan oppositiota, parasta olisi Rubinin mielestä ollut, että Mubarak pysyisi vallassa ja että Yhdysvallat tukisi tätä. Presidentti Obama on toivonut kriisin rauhanomaista ratkaisua, sen sijaan että hän ainakin julkisuudessa olisi voimakkaasti tukenut Egyptin hallitusta. Silloin Yhdysvaltain muiden liittolaisten hallitukset olisivat tunteneet asemansa turvalliseksi. Vaikka Egyptin hallinto on korruptoitunut sortovalta, se on yleensä ollut USA:lle hyvä liittolainen, ja tämä ratkaisee. Jos tämä valta kaatuu voi käydä kuten Iranissa 1979: islamistit pääsevät valtaan. Voiko liittolaisuus USA:n kanssa ja rauhansopimus Israelin kanssa kestää tätä?
Vallansiirron jälkeen Israel ja maltilliset arabit tietäisivät, että ne eivät enää voisi luottaa Yhdysvaltoihin. Vallankumoukselliset islamistit pyrkisivät valtaan Marokossa ja Tunisiassa, Jordaniassa ja Saudiarabiassa. Kun islamistit ovat jo vallassa Libanonissa, Gazassa, Iranissa, Turkissa ja osittain Syyriassa, voi vain pelätä, mitä Lähi-idässä tapahtuu, Rubin päättää pohdiskelunsa. Julkilausumaton viesti on: Israelin käy huonosti. Ulkopuolinen voi ihmetellä esimerkiksi, milloin Turkki on päätynyt islamistien haltuun, mutta Rubin ja jotkut muut ovat jo pitkään levittäneet tällaista kuvaa, minkä tuloksena Turkki on jo noussut Israelin pahimpien vihollisten joukkoon.
Jos tutkijana esiintyvä henkilö esittää tällaista analyysia, ei ole ihme, jos monet israelilaiset kokevat maansa olevan pahasti saarroksissa.
uutiskirje 