”Olen elänyt häpeäntäyteisen elämän”, kuuluu Osamu Dazain romaanin Epäkelpo ihmiseksi päähenkilön Yōzōn muistikirjojen maineikas aloitus. Nyt teos on ilmestynyt suoraan japanista suomennettuna.
Aiemman, englannin kautta tehdyn suomennoksen Ei enää ihminen esipuheessa Eeva-Liisa Manner nimitti teosta ”väljästi naamioiduksi tunnustusteokseksi”. Tällaisena romaania on länsimaissa tavattu lukea. Näin luin sen myös itse teini-iässä – noudattelevathan romaanin tapahtumat löyhästi kirjailijan omaa elämää.
Dazai näyttäytyi traagisen taiteilijan perikuvana, jonka teos tuntui heijastavan Kafkan tai Camus’n tapaan eksistentialistisia tunteita. Se, että Dazai yritti neljä kertaa itsemurhaa ennen kuin onnistui, vaikutti seppelöivän hänen kärsivän neroutensa, etenkin, kun se resonoi yhden Japani-kliseen eli samuraiden rituaali-itsemurhan seppukun kanssa.
Dazai yritti neljä kertaa itsemurhaa ennen kuin onnistui.
Nihilisti, humoristi ja satiirikko
Epäkelpoa ihmiseksi voi kuitenkin lukea myös yhteiskunnallisesti. Yhtenä Dazain pääteoksena pidetty romaani heijastaa kirjailijan myöhäistuotannon nihilismiä. Dazai ei silti ollut pelkkä nihilisti, vaan myös humoristi ja satiirikko. Tämän osoittavat Pekka Masosen viime vuosina suomentamat novellivalikoimat Merenneito, Erinomainen emäntä ja Yllätysvieras, jotka näyttävät Dazain aiempaa monipuolisemmassa valossa.
Dazain teokset eivät olleet myöskään vain elämäkerrallisia tilityksiä. Kirjailija oli eri kerrontakeinojen mestari, joka valikoi tarkasti, kuinka käytti omaa elämäänsä tuotannossaan. Sodan jälkeen vuonna 1948 ilmestynyt Epäkelpo ihmiseksi on ennen muuta tilinpäätös Japanin sotaan johtaneesta nationalismista ja militarismista.
Loisteliaan tiiviisti kirjoitettu romaani kertoo rikkaan perheen pojan Yōzō Ōban opiskeluista ja työskentelystä pilapiirtäjänä 1930-luvun Tokiossa. Teos on ikään kuin nurinkäännetty kehitysromaani. Jo lapsesta asti ihmisistä vieraantunut Yōzō ajautuu vaikeudesta toiseen ja menettää lopulta kokonaan uskonsa elämään. Synkässä teoksessa välähtää musta huumori vain parissa kohtaa, esimerkiksi, kun Yōzō ottaa yliannoksen luulemaansa unilääkettä, joka osoittautuukin ulostuslääkkeeksi.
Dazai rikkoo romaanissa käyttämäänsä tyylilajia shishōsetsua eli minä-romaania. Japanin modernisoituessa 1900-luvun alussa syntyneen tyylilajin tekijät uskoivat individualismiin ja vapauteen. Pettyneinä Japanin kehitykseen he suuntautuivat sisäänpäin.
Epäkelpo ihmiseksi luo Yōzōn tarinaan kolme eri näkökulmaa: hänen itsensä, Kyobashin baarin emännän – Yōzōn entisen rakastajattaren – ja käsikirjoituksen haltuunsa saaneen kirjailijan vinkkelin. Näkökulmatekniikka, romaanin tärkein elementti, suhteellistaa tarinaa, ja Yōzōa luonnehditaan myös hyvin myönteisesti. Japanilaiset tutkijat ovatkin puhuneet Dazain kohdalla myös minä-romaanin haaksirikosta ja parodiasta.
Vainottu ”luopiokirjailija”
Osamu Dazai, oikealta nimeltään Shūji Tshushima, syntyi vuonna 1909 Koillis-Japanissa varakkaan maanomistajan ja poliitikon toiseksi nuorimpana lapsena. Hänen opiskeluvuotensa Tokiossa ja kirjailijauran alku osuivat myrskyisään aikaan 1920-luvun lopulla. Poliittinen ilmapiiri oikeistolaistui ja vasemmistoa vainottiin. Tämä herätti nuorisossa protestimielialaa. Dazai liittyi anti-imperialistiseen opiskelijaliittoon ja osallistui kielletyn kommunistisen puolueen maanalaiseen toimintaan.
Syksyllä 1930 Dazai oli menossa naimisiin geisha Oyama Hatsuyon kanssa. Hänen perheensä ei hyväksynyt avioliittoa, ja Dazai muodollisesti erotettiin perheestä – myös sen takia, etteivät hänen kommunistipuuhansa yhdistyisi Bunji-veljeen, joka oli poliitikko. Marraskuun lopulla Dazai yritti hukuttautua erään tarjoilijattaren kanssa. Nainen menehtyi, Dazai selviytyi.
Mantšurian välikohtaus 1931 nosti Japanissa valtaan militaristit ja nationalistit. Syntyi vasemmistolaisesta toiminnasta vangitsemisin, jopa kiduttamalla, luopumaan pakotettujen kirjailijoiden ”luopiokirjallisuus”. Myös Dazai joutui useita kertoja pidätetyksi ja poliisikuulusteluun. Viranomaisten ja perheensä painostamana hän erkani kommunistisesta liikkeestä, mutta tunsi pettäneensä aatteensa luopuessaan siitä. Myöhemmin 1930-luvulla Dazai kärsi alkoholismista. Sairastuminen johti hänet myös riippuvuuteen kipulääkkeenä käytetystä morfiinista.
Se, että Dazai oli pettänyt tyttö-ystävänsä jäämällä eloon kaksoisitsemurhassa ja hylännyt poliittiset ihanteensa, jäi painamaan häntä. Ainakin kirjailija palaa niihin kerta toisensa jälkeen tuotannossaan, myös romaanissa Epäkelpo ihmiseksi.
Dazai luo syntipukin näyttääkseen koko yhteisön ongelmia.
Uuden ajan kynnyksellä
Romaanin Yōzōn pääristiriita on se, että ihmisyhteisössä hän joutuu teeskentelemään ja ilveilemään, kätkemään todellisen luonteensa. Myös toiset esiintyvät, mutta Yōzōsta he tekevät sen tekopyhemmin, heijastaen yhteiskunnan käytänteitä, mutta samalla luonnollisesti, niin ettei voi sanoa heidän tekevän sitä tahallaan. Yozon puute on kykenemättömyys epäinhimilliseen sulautumiseen, joka saa muut ihmiset selviämään. Myös tämän voi lukea Japanin 1930-luvun yhteiskunnallista taustaa vasten. Herkkä ja pohjimmiltaan luottavainen Yōzō on liian heikko ihminen kovien arvojen yhteiskunnassa.
Dazai tuo sanomansa esiin epäsuorasti. Romaanin kerronta pysyy Yōzōn sisäisessä puheessa. Oireellista on se, että 1930-lukua kuvataan rappion, Yōzōn alkoholismin, narkomanian, elostelun ja taiteellisen epäonnistumisen kautta. Dazai luo ikään kuin syntipukin näyttääkseen koko yhteisön ja kulttuurin ongelmia. Selvimmin yhteiskunnallinen ulottuvuus välähtää, kun juopunut Yōzō oksentaa lumeen verta – nousevan auringon eli Japanin ja sen militarismin symbolin.
Ensimmäisestä vaimostaan eronnut Dazai meni 1930-luvun lopulla uudelleen naimisiin. Koitti valoisampi, tuottelias aikakausi. Sodan aikana kun kirjailijoita vaadittiin kirjoittamaan nationalismin suitsutuksia, Dazai vaati sitoutumatonta taiteellisuutta, mutta kirjoitti silti pari isänmaallista uhrautumista ylistävää novellia.
Sodan jälkeen Dazai oli suosionsa huipulla, mutta hänen ihmissuhteensa menivät sekaisin. Hänellä oli useita rakastajattaria, joista yhden, Yamazaki Tomien, kanssa hän hukuttautui kesällä 1948. Näin hän tavallaan yhdisti taiteen ja elämän.
Epäkelpo ihmiseksi ilmaisee Japanissa 1930-luvulla eläneiden pahoinvointia ja illuusioiden katoamista, kun he eivät voineet hyväksyä vanhemman sukupolven ihanteita. Toinen Dazain pääteoksena pidetty romaani, Laskeva aurinko (Weilin+Göös 1965, suom. Kyllikki Härkäpää), käsittelee japanilaisen aateliston alamäkeä ja yhteiskunnan murrosta. Yhteiskunnasta vieraantumisen teema liittää romaanit läntiseen modernismiin. Myös eurooppalaiset modernistit, kuten juuri Kafka ja Camus, ruotivat usein teoksissaan luokkayhteiskunnan taittumista sekä äärimmäisten aatteiden, mukaan lukien oikeistolaisen politiikan, täydellistä epäonnistumista.
Dazai, Osamu: Epäkelpo ihmiseksi. Suom. Saku-Petteri Urpo. Sammakko 2025. 176 s.
uutiskirje 
