Kai Hirvasnoro
politiikan toimittaja
Journalismissa politiikka näyttäytyy useimmiten pelinä. Se on taktisia siirtoja, joissa juonitellaan vastustajan päänmenoksi ja omaksi eduksi niin kuin se olisi politiikan päätarkoitus, ei ihmisten ja yhteisten asioiden hoitaminen. Lopuksi erikoistoimittajat kertovat, kuka voitti ja kuka hävisi.
Sitäkin politiikka on.
Seurasin työkseni politiikkaa syksystä 1987 kevääseen 2023. Pelin lisäksi näin intohimoa, kyyneleitä, innostumista, turhautumista, suuttumustakin.
Useimmille poliitikoille puolueesta riippumatta politiikka on sydämen asia. Heitä ajaa palava tahto rakentaa sellaista Suomea, joka omasta mielestä on paras kaikille. Sen eteen tehdään määrättömästi työtä, selvitetään asioita, vakuutetaan toisia.
Tämä parrasvalojen ulkopuolella tapahtuva toiminta ei saa huomiota. Ahkerimmista kansanedustajista tehdään vähiten juttuja.
Varjoon jäävät myös pidemmät kehityskulut. Tapio Rautavaara kutsui iskelmää hetkelmäksi. Pätee myös politiikan journalismiin. Se, mitä tapahtuu todella jää sen varjoon, mitä tapahtuu juuri nyt. Ja kun se on tapahtunut, siirrytään seuraavaan aiheeseen.
Kukka-Maria Ahokas
Voiman vt. päätoimittaja
Eurooppa ja Yhdysvallat menettää vaikutusvaltaansa maailmanpolitiikassa, mutta uutisoinnissa eletään usein kuin muuta maailmaa ei olisikaan. Ymmärrän läheisyysperiaatteen, mutta globaalin etelän maat nousivat jo. Silti niistä uutisoidaan keskimäärin oudosti. Se johtuu ehkä siitä, että kansainvälisten uutistoimistojen sähkeet suomennetaan, ja niiden uutiskynnys ylittyy vain poikkeuksellisten mullistusten kuten autoritaaristen hallitsijoiden tempausten yhteydessä.
Taustoittavat analyysit ovat liian harvassa. Esimerkiksi Venäjällä on strateginen yhteys globaaliin etelään, jonka luonnonvaroista se on kiinnostunut – vaikkapa pikkuruiseen Boliviaan, jolla on valtavat litiumvarannot.
Ympäristöuutisoinnissakin kannattaisi huomata, että ilmastohätätila ei ole mikään tulevaisuudessa häämöttävä uhka, vaan valtaosa maailman maista on jo vuosikymmeniä kamppaillut sopeutuakseen siihen. Näistä voisi kertoa Etelä-Euroopan helteiden lisäksi. Ulkopolitiikka-lehti oli raportoinnissaan ansiokas, mutta kevyet mullat sille.
Olisin kiinnostunut ulkomaisten medioiden (ei vain kansainvälisten uutistoimistojen) analyyseistä suomeksi, mutta ongelmana on, että suomalainen toimittaja ei yleensä tiedä, mihin poliitiseen suuntaan kukin niistä on kallellaan.
Ilkka Hemmilä
Suomen Kuvalehden politiikan toimittaja
Eräs juhlapuheiden kestohuoli ovat uutiserämaat.
Tilastokeskuksen mukaan toimittajien määrä on vähentynyt kolmanneksella vuoden 2010 jälkeen. Miten käy paikallisen tiedonvälityksen ja vallanpitäjien kriittisen tarkastelun, kun toimitukset supistavat?
Tavallisesti uutiserämailla viitataan pieniin kuntiin ja harvaan asuttuihin syrjäseutuihin. Paikallispolitiikan journalismin laiminlyönti näkyy kuitenkin pääkaupungissa asti.
Olen asunut Helsingissä kaksien kuntavaalien ajan. Molempien yhteydessä olen tuskaillut poikkeuksellisen vaikeaa äänestysvalintaa. Puolueet tuntuvat vierailta, koska uutisia seuraamalla on vaikea hahmottaa niiden linjoja Helsingin kehittämiseen.
Helsingin Sanomat seuraa pääkaupungin politiikkaa parhaimmillaankin pirstaleisesti. Asia nousee lehden sivuille lähinnä yksittäisen liikennehankkeiden yhteydessä.
Puolueiden isoista linjoista on sen sijaan vaikeaa muodostaa käsitystä alueen valtalehden perusteella. Paikallisjournalismi tarkoittaa ennemmin juttutehtailua stadionkeikoista tai laturaivosta.
Muiden junantuomien kanssa käymieni keskustelujen perusteella en ole kokemuksen kanssa yksin.
uutiskirje 
