Voiko jänis kertoa traumasta ja seksuaalisesta väkivallasta jotain sellaista, mitä ihminen ei kykene näkemään?
Tämä kysymys oli kirjailija Laura Gustafssonin lähtökohta seitsemännelle romaanilleen Lihakirja (WSOY 2025). Teos käsittelee ruumiin rajoja ja niiden ylittämistä, ja sen ytimessä on seksuaalisen väkivallan ja raiskauskulttuurin käsittely.
Romaanin jäniskertoja johdattaa lukijaa Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän helvettiin pyrkiessään selvittämään, mitä naisen ja miehen välillä on tapahtunut konstantinopolilaisessa hotellihuoneessa. Romaanin surrealistista tunnelmaa syventää entisestään naisen ja miehen suhteen käsittely noituuden ja inkvisition kautta.
Gustafsson kertoo kiehtoutuvansa jäniksiin liitetyistä moninaisista merkityksistä.
– Jänis on eläin, johon ihmisen on vaikea saada yhteyttä. Jänikset on perinteisesti yhdistetty niin noituuteen kuin hedelmällisyyteenkin. Kirjailija Lewis Carrollin romaanissa Liisan seikkailut ihmemaassa valkoinen jänis johdattaa puolestaan Liisaa Ihmemaan outoon todellisuuteen.
Eläintuotannon väkivalta
Jänis on Gustafssonille myös etäännyttämisen keino.
– Halusin löytää kertojan, joka auttaa tarkastelemaan raiskausta etäännytetysti. Jänis on saaliseläin, ja saaliseläin kykenee tutkimaan traumaa petoeläintä paremmin, koska saaliseläimen elämä on enemmän vaarojen täyttämää kuin pedon. Pyrin lisäksi laajentamaan kerrontaratkaisullani seksuaalisen väkivallan käsittelyn ihmisistä muihin eläimiin.
Eläinnäkökulman huomioiminen tuntui Gustafssonista yksinkertaisesti luontevalta.
– Seksuaaliväkivallasta kirjoittaminen olisi tuntunut vaillinaiselta, mikäli olisin jättänyt muunlajiset huomiotta. Eläimet sivuutetaan usein jopa vasemmistopolitiikassa, vaikka eläinteollisuus on ala, jonka isot taloudelliset voitot valuvat hyvin harvoille, kun taas kärsijöiden puolella olemme kaikki me, koko eläinkunta ja luonto.
Gustafsson tarkentaa, että eläinteollisuus riistää ja tuhoaa suoraan ja epäsuoraan paitsi sen rattaissa revittäviä eläimiä, myös työntekijöitä, ilmakehää, maaperää ja vesistöjä sekä kaikkien muiden lajien elinehtoja.
– Seksuaaliväkivalta puolestaan on olennaisessa osassa eläinteollisuudessa, sillä koko tuotanto perustuu reproduktioon. Niin naaras- kuin uroskehoja raiskataan systemaattisesti, jotta saadaan lihaa ja maitoa tai uusia munijakanoja.
Naaras on ainoa sukupuoli
Gustafsson on käsitellyt aiemmassa taiteellisessa työssään ihmisen eläin- ja luontosuhteen väkivaltaisuutta. Romaanissaan Mikään ei todella katoa (Like 2023) hän kirjoitti eläinoikeusaktivismista, ja Seinäjoen taidehallissa vuonna 2021 yhdessä kuvataiteilija Terike Haapojan kanssa toteuttamassaan Siat-näyttelyssä hän kritisoi tuntevien olentojen käyttämistä tuotantokoneina.
– Kulttuurillemme olennainen eläin–ihminen-jako on hyvin väkivaltainen. Kyse ei ole biologiasta vaan siitä, mihin kategoriaan, eläimen vai ihmisen, kukin yksilö kulloisenakin historiallisena hetkenä asetetaan.
”Halusin löytää kertojan, joka auttaa tarkastelemaan raiskausta etäännytetysti.”
Gustafsson jatkaa, että filosofian historiassa on puhuttu kaksituhatta vuotta siitä, että naiset ovat vähemmän ihmisiä kuin miehet.
– Ruumis, eläimellisyys ja sukupuoli ovat likaisia, kun taas järki ja mieli ovat puhtaita, ruumiittomia ja sukupuolettomia mutta eivät missään nimessä feminiinisiä tai eläimellisiä. Siksi kirjoitan romaanissani, että naaras on ainoa sukupuoli.
Eläimeksi tekeminen on vallankäyttöä, jonka päämääränä on elämän ja kuoleman hallinnointi. Eläin on pelkkää lihaa, eikä sillä ole itseisarvoa tai toimijuutta, ja sen vuoksi sille voi tehdä mitä tahansa.
– Globaalille pohjoiselle ominaisessa arvomaailmassa toimijuus sijoitetaan mieleen, aivoihin ja lopulta talouteen, joka on yhteiskunnan korkein järki. Vain taloudellisesti kannattavilla ja tehokkailla asioilla on merkitystä. Moraali taipuu talouden edessä. Se, että maaperä on kymmenen vuoden kuluttua tuhottu, on epäolennaista, sillä tärkeää on vain järjestelmän toiminta.
Totuudesta ja nimeämisestä
Gustafsson paljastaa Lihakirjassa vallankäytön ideologisen luonteen. Valta on niillä, jotka pääsevät kertomaan, mikä on totta ja mikä ei. Lihakirja onkin pohjimmiltaan tarina totuudesta, kielestä ja nimeämisestä. Gustafsson kirjoittaa: ”Nimeäminen muuttaa kaiken. Se muuttaa sen, mitä nähdään.”
Esimerkiksi eläintuotannossa hyödynnetty sana ”keinosiemennys” verhoaa Gustafssonin mukaan totuuden.
– Niin kauan kuin käytämme väärää sanaa, emme ymmärrä, millaisille lähtökohdille eläintuotanto perustuu. Sama pätee seksuaaliväkivallan suhteen. Raiskauksen narratiivi on vakiintunut kulttuurissamme tietynlaiseksi, ja siksi monet raiskatut eivät uskalla sanoa, tai eivät ehkä edes itse usko, että heidät on raiskattu.
Gustafsson lisää, että raiskausta koskevien kulttuuristen käsitysten muuttaminen edellyttää myös raiskaukseen liitetyn häpeän käsittelyä uudella tavalla.
– Raiskausten peittely hyödyttää raiskauskulttuuria ja ihmisiä, jotka raiskaavat. Miksi koemme jonkun nimeämisen raiskaajaksi pahemmaksi kuin sen, että joku raiskataan? Meille opetetaan, että väärä syytös on niin hirvittävä asia, että on parempi vaieta myös oikeista syytöksistä. Naiset kasvatetaan myös pelkäämään enemmän sitä, että heitä syytetään perusteettomasta raiskaussyytöksestä kuin sitä, että keskuudessamme liikkuu iso liuta raiskaajia.
Traumatisoiva yhteiskunta
Gustafsson siirtää Lihakirjan loppupuolella huomionsa yksittäisestä raiskauksesta yhteisöllisiin rakenteisiin. Samalla hän kaivaa esiin yksilöllisten traumojen yhteiskunnallisia juuria. Romaanin naisellekaan olennaista ei ole lopulta kosto tai oikeus vaan totuus.
– Traumaa ei tulisi tarkastella vain henkilökohtaisena kokemuksena, sillä trauma ei rajaudu aina yksilöpsykologiaan. Yhteiskuntamme on kokonaisuutena traumatisoiva.
Gustafsson ei kuitenkaan pidä traumakulttuuria leimallisesti oman aikamme ilmiönä.
– Kirjallisuushistoria on täynnä sotakirjoja. Mitä ne ovat elleivät traumakirjallisuutta? Ovatko ne seikkailukirjoja? Myös Väinö Linnan romaanitrilogia Täällä Pohjantähden alla käsittelee yhteiskunnallisia traumoja.
Traumakeskustelussa tulisikin Gustafssonin mielestä keskittyä enemmän yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin rakenteisiin. Niiden tarkastelu voisi tarjota vastauksia siihen, miksi ihmisten koetaan olevan nykyään niin herkkiä ja haavoittuvaisia.
– Voisiko olla, että talouselämä, joka määrittää elämäämme, repii meitä kappaleiksi ja vie resilienssimme?
Gustafsson huomauttaa, että viime vuosikymmeninä tapahtuneet parannukset naisten asemassa ovat vaarassa kumoutua konservatiivisen ja fasistisen politiikan paluun myötä. Hän pitää nykyisiä poliittisia kehityskulkuja järkyttävinä.
– Yhteiskuntajärjestelmämme on patriarkaalinen, vaikka johtoasemissa on mukana myös yksittäisiä naisia. Hyvin pieni eliitti, joka koostuu usein valkoisista, varakkaista miehistä, kontrolloi kokonaisuutta ja kerää voitot ja hyödyt itselleen. Katsoin hiljattain uudelleen Margaret Atwoodin kirjan Orjattaresi pohjalta tehtyä sarjaa The Handmaid’s Tale, ja tajusin, että ei saatana, tämä on oppikirjaesimerkki siitä, kuinka saavutetut oikeudet voidaan pyyhkiä pois jopa turvatussa asemassa olevilta ihmisiltä kuten keskiluokkaisilta heteronaisilta.
lehti 