Kolumni / Tuula-Liina Varis
Siteeraan itseäni: ”Tuttavapiiriini kuuluu homoseksuaaleja, sekä miehiä että naisia, myös sellaisia, jotka ovat eläneet vakiintuneessa parisuhteessa vuosikymmenet. Kivoja, henkisesti avaria ihmisiä, niin kuin yleensä sellaiset, jotka eivät ole tottuneet pitämään mitään itsestään selvänä. Ikäiseni ja sitä vanhemmat homoseksuaalit ovat käyneet läpi tosi helvetin, sillä he ovat eläneet kukkeimman nuoruutensa aikana, jolloin homoseksuaalisuus vielä oli kriminalisoitu. Kun se ei enää ollut rangaistavaa, siitä tuli häpeällinen sairaus, vamma, vähän kuin parantumaton sukupuolitauti. On mahdotonta kuvitella, että meikäläisessä ilmapiirissä kukaan vieläkään olisi huvikseen tai piruuttaan homo, saati levittäisi homoutta ympäristöönkin kuin mitäkin evankeliumia. Mutta niinpä vain jotkut tuntuvat kuvittelevan.”
Kaivoin tekstin esille katsottuani Kati Juuruksen riipaisevan tv-dokumentin Kyllä homotkin siivoaa.
Eipä aikoinaan olisi ikinä uskonut, että tämänkin yli 40 vuotta vanhan pamfletin argumentointia vielä tarvittaisiin 2010-luvun Suomessa.
Riipaisevaa on tämäkin: teksti on kolumnista vuodelta 1996, viidentoista vuoden takaa, mutta voisi olla tältä päivältä. Niin vähän on muuttunut. Vaikka homoseksuaaliset parisuhteet on laillistettu, homoseksuaaliset ihmiset joutuvat yhä syrjinnän, ulkopuolelle sysäämisen ja suoranaisen vainon kohteiksi. Juuruksen dokumentti on tarpeellinen kommentti ja painava argumentti siinä keskustelussa, jota ”eheytymistä” propagoivan Anni-videon herättämänä nyt käydään.
Kyllä homotkin siivoaa, on dokumentissa esiintyvän Melissan tokaisu. Vetoavammin saman asian dokumentissa sanoo lappeenrantalainen Tiina, joka toteaa, että vaikka homoseksuaalisuus on tärkeä osa hänen identiteettiään, siihen identiteettiin kuuluu paljon muuta.
Mutta kun olet homo, et muuta olekaan kuin homo. Sen ovat julmalla tavalla saaneet kokea etenkin ne dokumentissa puhuvat nuoret, jotka ovat kotoisin pieniltä paikkakunnilta. Oman sukupuoli-identiteetin tajuaminen on ollut järkytys, joka on tuottanut paljon pelkoa ja hämmentävää pohdittavaa. Koko perusturvallisuus romahtaa, jos ei edes oma perhe hyväksy. Heitä on koulussa kiusattu henkisesti ja fyysisesti, he ovat saaneet tappouhkauksia. Heidät on sysätty yhteisön ulkopuolelle, yksinäisyyteen ja masennukseen.
Pääkaupunkiseudulle muutto on helpottanut oloa. Helsingissä yhdessä asuvan tyttöparin elämä vaikuttaa suorastaan onnelliselta, kun taas elämä lestadiolaisella pikkupaikkakunnalla on homoseksuaaliselle nuorelle ollut yhtä helvettiä. Mutta ei kannata tuudittautua: vihaa ja väkivaltaa koetaan pääkaupunkiseudullakin, ja muuallakin kuin Pride –kulkueessa.
Vaikka tv-dokumentti antaa masentavan todistuksen seksuaalisen tasa-arvon tilasta tämän päivän Suomessa, siinä on paljon valoa. Sitä edustavat itsensä ja seksuaalisuutensa tunnistaneet ja hyväksyneet, älykkäästi ja rohkeasti puhuvat nuoret itse. Mitä tunkkaa on sen rinnalla uskovaisten manipulatiivinen höpinä Jumalan armon avulla ”eheytymisestä”.
Nuorena sitä idealistisuudessaan kuvitteli, että kun jokin ilmeinen inhimillinen vääryys yhteiskunnassa korjataan, edistys on voittanut pysyvästi. ”Ole realisti, vaadi mahdottomia”, kuului 60-lukulainen iskulause, ja edistys tuntuikin meidän mielestämme saavan pysyvän voiton taantumuksesta kerran toisensa jälkeen.
Mutta katin kontit. Edistys on kuin onkin menuetti: kaksi eteen, yksi taakse. Jostakin kumpujen yöstä kömpivät aina vain areenoille kuin kummitukset homeiset aatteet ja luutuneet asenteet aseiksi homoseksuaaleja ja sukupuolten tasa-arvoa vastaan, perusteluiksi rasismille, heikompien sorrolle ja vähemmistöjen syrjinnälle.
Parhaillaan meillä saa komeita gallup-tuloksia ja myös median mielisuosion puolue, jonka ideologiseen arsenaaliin yltiönationalismin ja rasismin lisäksi kuuluu myös homofobia. Abortinvastainen taistelukin elää sekä sen että uskovaisten puolueen piirissä. Sekin kampanja on saanut sellaisia piirteitä, että kustannusyhtiö Tammen olisi syytä ottaa uusi painos vanhasta Huutomerkki-sarjan pamfletista Abortti. Ettei unohtuisi totuus siitä, millaisella mallilla tässä maassa oli ”elämän pyhyyden” kunnioittaminen ennen nykyistä aborttilakia. Eipä aikoinaan olisi ikinä uskonut, että tämänkin yli 40 vuotta vanhan pamfletin argumentointia vielä tarvittaisiin 2010-luvun Suomessa.
Taannoisessa kolumnissani vertasin professori Jorma Paloa lainaten homoseksuaaleja vasenkätisiin, joita on kansassa suunnilleen yhtä paljon eli 4-5 prosenttia. Olen itse vasenkätinen ja sitä ikäluokkaa, jota kansakoulussa yritettiin vielä ”vääräkätisyydestä” parantaa, kunnes äiti pani stopin tälle psyykkisesti vaurioittavaksi osoittautuneelle manipulaatiolle. Vasenkätinen oli pilkattu, vaikka ei suoranaisesti vihattu eikä hänen epäilty viettelevän vääräkätisyyteen viattomia oikeakätisiä kanssaihmisiään. Epätasa-arvoinen hän oikeakätisille rakennetussa maailmassa kyllä oli. Sen muistaa kouluajoiltaan jokainen vasuri, joka pantiin pelaamaan pesäpalloa, ompelemaan ristipistoja ja harjoittelemaan kaunokirjoitusta pehmeällä kynällä. Keskiajalla vasenkätisiä naisia poltettiin noitina, joten kyllä sillekin normipoikkeamalle vihaajat ja väkivallantekijät löytyi.
Vuonna 1996 kirjoittamassani kolumnissa arvelen, ettei ole ylivoimaisen hankalaa määritellä, mikä seksuaalielämän alueella on oikeasti moraalisesti tuomittavaa ja estettävää, mikä ei. ”Sellainen sukupuolisuuden toteuttaminen, joka merkitsee fyysistä tai henkistä riistoa, sortoa, orjuutta, väkivaltaa tai avuttoman hyväksikäyttöä, on yhteiskunnan kannalta destruktiivista ja tuomittavaa. Riistoa, sortoa, orjuutta, väkivaltaa ja avuttoman hyväksikäyttöä tapahtuu joka päivä, hirmuisia määriä, ja eniten heteroseksuaalisissa suhteissa. Myös moralistien olisi syytä vakavasti huolestua siitä eikä homoseksuaalisuudesta, joka on yhteiskunnan kannalta yhtä vaaraton ihmisen ominaisuus kuin vasenkätisyys.”
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
lehti 