Olen puolisen vuotta yrittänyt vähentää huushollissamme lojuvan roinan määrää. Haaveilen kodista, jonka ensisijainen funktio ei olisi tavaran säilyttäminen. En ole aikeissa muuttaa (herra varjele, enää koskaan), mutta näen painajaisia, joissa pakkaaminen ei lopu koskaan. Haluan, että se loppuu.
Olen siis kantanut tarpeetonta kamaa kierrätykseen, divareihin ja keräyksiin, käskenyt synttärivieraita mieluummin viemään tavaroita mennessään kuin tuomaan lisää tullessaan, huutokaupannut tavaraa netissä ja kerännyt karkeasti arvioituna tolkuttoman määrän jos vaikka mitä laatikoihin odottamaan Hämeenlinnan torikirppiskautta. Tervetuloa ostoksille, halvalla lähtee.
Olisin valmis rakastamaan myös rahaa, mutta se ei pidä minusta.
En ole haaveineni yksin. Monet ystävänikin ovat kertoneet aloittaneensa radikaalin karsintaprojektin. Surffaanko tuttavapiireineni downshifting-elämäntapamuodin aallonharjalla vai onko vesijohtovedessä ollut viime aikoina jotain outoa?
Lohdullista kyllä, en ole yksin myöskään projektin lohduttomien seurausten kanssa. Karsiminen on nimittäin tuonut näkyville todellisen luontoni: minä pidän tavaroista. Tämä hidastaa niistä luopumista huomattavasti.
Erityisesti pidän kauniista tavaroista, mutta rakastan myös monia varsin rumia esineitä, kuten vaaleanpunaiseen muovinpalaan liimattua Cristo Rei -patsasta ja pehmolelukoiraa, jonka sylittelin yli 30 vuotta sitten epämääräisen harmaaksi ja silmäpuoleksi littanaksi. Kirjoihin ja kenkiin kohdistuvista tunteistani voisi epäilemättä tehdä jo jonkinlaisen diagnoosin.
Olisin valmis rakastamaan myös rahaa, mutta se ei pidä minusta. Emme viihdy pitkiä aikoja yhdessä. Yritän tämän takia välillä vaihtaa tavaraa rahaan sen sijaan, että vain antaisin sitä pois. Rahaan vaihtaminen on kuitenkin aika tylsää ja olen toivottoman huono arvioimaan asioiden arvoa euroissa.
Lukija todennäköisesti ymmärtää, miksi lumouduin täysin Netcycler-nimisestä vaihtonettisivustosta. Siellä pystyn vaivattomasti kertomaan, mistä tavaroista haluan eroon ja millaisista voisin itse olla kiinnostunut. Myös esineiden arvo on aidosti suhteellinen: saan halutessani vaihtaa nojatuolin sormustimeen, jos tämä on osapuolten todellinen tahto ja tarve.
Mikä parasta, vaihtokauppojen kautta voin samaan aikaan sekä vähentää turhan tavaran määrää että saada uusia kauniita esineitä, joihin minulla ei eurotodellisuudessa olisi varaa. Komeroiden tyhjenemistä palvelu ei ehkä nopeuta, mutta mihinkäs sitä hämäläisellä niin kamala kiire olisi?
Kirjoittaja on tietokirjailija Hattulasta.
lehti 