MAMA AFRICA (Suomi-Saksa 2011). Ohjaus: Mika Kaurismäki. Käsikirjoitus: Kaurismäki ja Don Edkins. Kuvaus: Frank Lehmann, Eran Tahor. Pääosissa: Miriam Makeba (arkistomateriaalin kautta), Zenzi Monique Lee, Nelson Lumumba Lee, Hugh Masekela.
Mika Kaurismäestä on kypsynyt 2000-luvulla varteenotettava dokumenttien tekijä. Kaksi viimeisintä, Vesku (2010) ja Mama Africa (2011), ovat hänen uransa huippuja.Kaurismäen dokkarit ovat keskittyneet Saimaa-ilmiöstä (1981) lähtien musiikin maailmaan. Vahva kiintopiste on ollut Brasilia, tuloksena jäntevä trio Moro no Brasil (2002), Brasileirinho (2005) ja Sonic Mirror (2007).
Nyt suuntana on toinen maanosa. Mama Africa tuo näytille takavuosikymmenten suuren laulajatähden, eteläafrikkalaisen Miriam Makeban (1932-2008).
Makeban musiikin humanistinen sanoma on yhä tätä päivää, arvokasta maailmanmusiikkia.
Mama Africa on luonteva, ajaton ja tärkeä kansainvälinen yhteistuotanto, ei vähiten päähenkilön ajaman rasisminvastaisen taistelun takia. Elokuva on vahvoilla sekä musiikki-, kulttuuri- että poliittishistoriallisen antinsa puolesta.
Makeba toteaa eräässä haastattelussa näin: ”En puhu politiikkaa lauluillani, kerron totuuden”. Tätä voi dokumentin valossa pitää hänen elämäntyönsä mottona.
Globalisoituva maailma on entistä isompi kylä, joten Makeban musiikin humanistinen sanoma on yhä tätä päivää, arvokasta maailmanmusiikkia.
Tässäkin mielessä Kaurismäki tiimeineen on saanut elokuvaan tuoreen ja mukaansatempaavan imun.
Alku on ehkä hieman töksähtävä, ytimekäs johdanto olisi ollut paikallaan – jo siitäkin syystä, ettei Makeban nimi välttämättä ole enää kovin tuttu. Pikku hiljaa leffa alkaa kuitenkin rullata nautittavasti omalla painollaan, kiitos mielenkiintoisen materiaalin ja sen yhteensovittamisen.
Runkona ovat läheisten, työtovereiden ja tuttujen haastattelut sekä aikaisemman materiaalin hyödyntäminen.
Jälkimmäinen puoli sisältää vuosikymmenten varrelta paljon hyvin elävää aineistoa. Näin Makebasta muotoutuu kiehtova ja ilmeisen todenmukainen henkilökuva.
Konserttitaltioinnit täsmentävät kuvaa Makebasta laulajana.
Dokumentti osoittaa, miten Makeban merkitys poliittisena taiteilijana on koko maailman mittakaavassa ollut suuri. Hän oli jo 1950-luvulla kotimaassaan suosittu, ja kuten eräs aikalaistodistajista kertoo, Amerikan valloitus tapahtui 1959 yhdessä yössä.
Makeba ei antanut tähteyden sokaista itseään. Hän jatkoi näkyvästi silloisen Etelä-Afrikan apartheid- eli rotusortopolitiikan arvostelua. Dokumentissa nähdään muun muassa ote hänen puheestaan YK:ssa vuonna 1963.
Makeban ja amerikkalaisen radikaalin ihmisoikeustaistelijan, Mustiin panttereihin kuuluneen Stokely Carmichaelin kohtaaminen on toteutettu dokumentissa erittäin hyvin.
Kuva- ja ääninäytteet todistavat, miten molemmissa oli luontaista karismaa, toisella laulajana, toisella puhujana.
Makeban taiteilijan uran kannalta 1967 solmittu avioliitto Carmichaelin kanssa oli uhkarohkea siirto, ja se myös kostautui: jos nousu tähdeksi tapahtui yhdessä yössä, niin yhtä nopeasti vedettiin Makeban äänitteet pois amerikkalaiskauppojen hyllyiltä.
Selvästikin Makeban ja Carmichaelin suhde tuntuu yhdentäneen afrikkalaista ja amerikkalaista rasisminvastaista taistelua.
Makeban kolmas aviomies trumpetisti Hugh Masekela valottaa Makeban myöhempiä vaiheita. Hän toteaa, että Makeba ennen kuolemaansa selvästikin pettyi nähdessään unelmoimansa afrikkalaisen yhtenäisyyden romuttuvan.
Valtaan nousivat oman maanosan uuskolonialistit, summaa Masekela.
Kiintoisa näkemys kuullaan myös Makeban vanhalta työtoverilta. Hän viittaa Makeban isoiso- ja isoäitiin arvostettuina kansanparantajina ja toteaa Miriamin jatkaneen näiden viitoittamaa tietä – ei parantamalla yrteillä, vaan lauluillaan.
Näkemyksen tueksi on leikattu todistusvoimaista laulantaa Makebasta esiintymislavalla.
lehti 